maanantai 31. tammikuuta 2011

Sankarista petturiksi

Berat Sadik. Berat Sadik kohosi Lahdessa kannattajien suosikiksi ja nyt hän lähti pelaamaan Lahden veriviholliseen HJK:hon. Klubiin siirtyminen jos joku on anteeksiantamatonta. Kysykää vaikka Ville Taulolta.

Lahtelainen Helsinki-viha on vanhempaa perua kuin yksikään jalkapalloseura tässä maassa. Helsingin porvarit saivat siirrettyä kertaalleen markkinat pois Lahdesta 1700-luvulla. 1878 Lahti sai markkinansa takaisin ja nämä markkinat keräsivät helsinkiläisiä tappelemaan Lahteen. Tänä päivänä juurikin urheiluseurat symboloivat kaupunkeja ja Klubi mielletään osaksi isoa ja pahaa Helsinkiä.

3.1. Tatu Airo arvosteli Vaihtopenkki-blogissaan FC Lahden kannattajia Mikko Hauhian, joka siis siirtyi takavuosina Lahdesta Klubiin, siirron aiheuttamasta vastustuksesta. Jalkapalloon kuuluu ympäri maailmaa konstruoidut vihollisuudet. Ne luovat peliin suolan. Moni lahtelainen haluaa todennäköisesti katsoa mieluummin FC Lahdessa sellaisia pelaajia, jotka ovat sitoutuneita pelaamaan Lahdessa ja jakamaan yhteisön arvot. Tietenkään kannattajat eivät edusta koko FC Lahden ympärilleen luomaa yhteisöä, mutta kannattajien mielipidettä ei tule unohtaa, koska he ovat osa maksavaa yleisöä.

Tatu Airon on ilmeisesti vaikea ymmärtää jalkapallon ympärillä pyöriviä tunteita. Mitä muuta kannattaja tarvitsee kuin kotiseuturakkautta ja uskollisuutta? Eikö siis kannattajilla ole yhteisön jäseninä oikeus vaatia tätä myös muilta? Jari Litmanen ja Rafael, jotka Airo nostaa esimerkeiksi Klubista Lahteen siirtyneiksi pelaajiksi, ovat osoittaneet olevansa lahtelaisia, eivätkä ole siirtyneet FC Lahdesta Klubiin. Huomaatko eron?

Berat Sadik, Tuomas Haapala, Ville Taulo ja Mikko Hauhia. Te olette näyttäneet kerran FC Lahdelle persettä, ettekä ole enää tervetulleita Lahteen.

Jalkapallo on yhteinen kieli

Jos pitäisi mainita hienoin hetki jalkapallon parissa, moni kaivaisi esiin suosikkijoukkueensa voittoja tai omia voittoja. Itselleni kuitenkin hienoin hetki ja muisto jalkapallosta oli vuonna 2006 tehty matka Venäjälle. Siellä kävimme paikallisessa ongelmanuorten koulussa, jossa oli kehitysvammaisten ja alkoholistivanhempien lapsien lisäksi muita normaaliin koulutyöskentelyyn kykenemättömiä lapsia. Kun lapset pääsivät välitunnille ja tulkki hävisi, ei meillä löytynyt enää yhteistä kieltä. Sitten joku kaivoi esille jalkapallon. Jalkapallo oli meidän yhteinen kieli ja ilo. Lapsien ja meidän silmistä paistoi suuri innostuneisuus ja olimme yhtä suurta perhettä.

On sanottu, että ihmisiä yhdistää kaksi asiaa: musiikki ja jalkapallo. Tuona toukokuisena päivänä yhdistävä tekijä oli jalkapallo. Myös muualla reissatessani olen huomannut, että puhe kääntyy usein tuohon mystiseen pallopeliin.

Vaikka suomalaiset harvemmin puhuvat tuntemattomille ihmisille junissa tai linja-autoissa, on urheilusta puhuminen hyvä keskustelun avaus, aivan kuten sää. Parhaan keskustelun tuntemattoman ihmisen kanssa jalkapallosta olen käynyt junassa välillä Lappeenranta-Lahti. Lappeenrannasta matkaan hypännyt mieshenkilö alkoi kertoa elämäntarinaansa ja sitä kuinka jalkapallo on ollut hänen elämässään koossa pitävä voima. Junnuaikoina hänellä ei ollut muita yhteisöjä kuin oma junnujoukkueensa ja siksi hän oli ruvennut ensin valmentamaan junnuja, jonka jälkeen hän toimi erityisnuorten parissa. Hän kertoi kuinka muuten säännöistä piittaamattomat nuoret kuuntelivat ja arvostivat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään sääntöjä ja toisiaan. Jalkapallo oli tuonut myös näille nuorille itseluottamusta ja onnistumisen tunteita.

Jalkapallon suola onkin siis se, että ympäristö, tarkoitus ja pelaajat muuttuvat, mutta laji pysyy samana. Tarvitaan pallo ja pelaaja. Jalkapallo on universaali kieli, joka yhdistää miljardeja ihmisiä. Se nostaa tunteita ja luo yhteisöjä. Jalkapallo luo esikuvia, joihin kuka tahansa voi samaistua. Ja kaikki tämä vain yhdestä pyöreästä esineestä.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Tunteet antavat jalkapallolle sen värikkyyden, jota ilman ei yksikään ottelu saa olla

Suomalaisen katsomokulttuurin vertaaminen muihin maihin tuntuu olevan nykyään median ja anglofiilien elämäntehtävä. Tämä vertailu on täysin turhaa, koska Suomessa on suomalainen kulttuuri ja muissa maissa omat kulttuurit. Asia ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Elämme globaalissa maailmassa ja jalkapallo on universaali laji. Tällöin uudet tuulet puhaltavat myös periferioille ja muokkautuvat osaksi alkuperäistä kulttuuria.

Suomen katsomoissa on nähty vuosien saatossa monenlaisia ilmiöitä aina cupjuna-huumasta muutaman katsojan sateessa seisoskeluun. Tässä kulttuurikeskustelussa on lähes aina unohdettu, että jalkapalloseuralla on myös muita kannattajia kuin viime aikoina yleistyneitten kannattajaryhmien jäsenet. Myös kannattajaryhmien välistä vertailua keskenään on turha nostaa jalustalle, sillä jokainen ryhmä toimii eri lähtökohdista. Suomesta löytyy niin rekisteröityjä yhdistyksiä kuin rekisteröimättömiä organisoituja ryhmiä.

Suomen Maajoukkueen Kannattajat (SMJK) on saanut useana vuotena tunnustusta niin kotona kuin vieraskentillä. Pohjoiskaarre on noussut Suomen suurimmaksi kannattajakatsomoksi vauhdilla. Vertailu ja perustelu tälle erinomaisuudelle on haettu kotimaisesta seurajalkapallosta. Vertailussa kuitenkin unohdetaan maaotteluiden juhlaluonne. Maajoukkueen kannattajat ovat pikemminkin elämysmatkalaisia, joita maajoukkueen seuraaminen ja tunnelma kiinnostaa vain maaottelupäivinä. Näkisinkin SMJK:n jäsenet faneina, jotka kuluttavat popkulttuurin tuotetta siinä missä musiikista kiinnostunut ihminen kuluttaa kerran kesässä festareilla. Todellinen kannatus ja sitoutuminen luodaan kotimaisissa sarjoissa, koska tapahtumien ja kontaktien määrä on suurempi.

Seurajoukkueiden kannattajaryhmät ovat kooltaan pieniä ja kohtalaisen homogeenisiä. Näen tämän suurimmaksi syyksi sitoutumisen asteeseen. Silti pienen ja homogeenisen ryhmänkin sisään muodostuu sisäisiä ryhmiä, joiden välille hierarkia. Löyhät hierarkiat ovat havaittavissa mistä tahansa kannattajaryhmästä. Homogeenisyys ei ole syynä ryhmien pienuuteen vaan syyt löytynevät muualta.

Suurimpana ongelmana Suomessa on seurakulttuurin puute. Suurissa asutuskeskuksissa on enää vähän yleisseuroja. Yleisseurat antavat aivan erilaisen tartuntapinnan verrattuna erikoisseuroihin. Tästä syystä useat jalkapalloihmiset näkevät jääkiekon vastustajana eikä niinkään mahdollisuutena. Tekemällä yhteistyötä voi olla mahdollisuus oppia ja kehittyä.

Toisena ongelmana on suomalaisten kenttien olosuhteet. Kentät ovat lentokenttämaisia ja suuremmankin yleisön tunteenilmaisut karkaavat luomatta tunnelmaa. Seurauksena on otteluiden jääminen "vain" jalkapalloksi.

Kolmanneksi nostaisin esiin suomalaisten jalkapallotoimijoiden ja turvallisuushenkilöstön tietotaidon puutteen. Ääneenkannattajat tai muilla tavoin tunteensa ilmaisevat leimataan häiriötä aiheuttaviksi. Kynnys ilmaista tunteita nousee, vaikka tunteiden ilmaisu pelin luonteeseen kuuluukin. Esimerkiksi teoksessa Kuningas Jalkapallo(1947) tuomari ja toimittaja Yrjö Tuhkunen kirjoittaa siitä, kuinka yleisöllä on oikeus kimpaantua, koska se kuuluu ottelun kehyksiin, yleisö on maksanut pääsylipuistaan ja tunteet antavat jalkapallolle sen värikkyyden, jota ilman ei yksikään ottelu saa olla.

Kaiken kaikkiaan futis on parasta paikan päällä ja sitä pelataan Suomessa ympäri vuoden.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Kohti Lahti Cupia

Lahti Cup 2011 (nykyisin kaiketi Uusi Lahti Cup) on itselleni järjestyksessään 23. Se on muodostunut itselleni perinteeksi, josta en halua, enkä osaa olla pois. Minulle se on aloitus uuteen vuoteen ja uuteen kauteen. Paluu Suurhallin tuoksuun ja tunnelmaan, lämpöön ja kylmyyteen.

Ensimmäisen Lahti Cup viikonloppuni koin vain noin kolmen viikon ikäisenä. Muistikuvia siitä yllättäen ei ole, mutta mukana ollaan oltu. Tämän jälkeen olen istunut katsomossa joka vuosi isäni, äitini, isoisäni tai kavereitteni seurassa. Ensimmäiset todelliset muistikuvat ovat vuodelta 1994, jolloin olin noin kuusivuotias. Olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja innostunut tilastoista. Kirjasin violetilla tussilla käsiohjelmaan kaikki maalit, kortit, vaihdot ja kaikki muut asiat, joita tuon ikäinen voi pitää tärkeinä. Valitettavasti aivan varhaisimmat tilastot ovat kadonneet.

Tilastointi jatkui vuoteen 1997. Tämän vuoden tilastot ovat osittain säilyneet ja jos ne pitävät paikkaansa voidaan sanoa, että itselläni on tieto siitä, kuka on saanut FC Lahden ensimmäisen keltaisen kortin Lahti Cupissa. Mainintana vielä, että kyseisessä turnauksessa on jaettu kortti myös sellaiselle legendalle kuin Steven Polack.

Seuraavat vuodet menivät katsomossa aina samalla paikalla ja kaikki pelit alusta loppuun seuraten. Seuraava jakamisen arvoinen tarina nousee muistin syövereistä vuodelta 2005. Erään ottelun puoliajalla nousin jaloittelemaan ja käänsin selkäni kohti kenttää. Taustalta kuului jotain huutoa ruotsiksi, josta en ymmärtänyt sanaakaan ja kuin varkain pallo kolahti päähäni. Ilmeisesti tuo IFK Mariehamnin pelaaja yritti vielä pyytää anteeksi, mutta kielimuuri esti tämän. Ainakin tapaukselle naurettiin.

Nykyään Lahti Cupista on muodostunut loistava paikka tavata kavereita, niitä kavereita joiden kanssa on eniten vietetty aikaa, mutta jotka ovat opiskelujen ja muitten syitten takia karanneet maailmalle. Lahti Cupissa yhdistyy loistavasti ystävien jälleennäkemiset, isoisän otteluun tuominen (sillä ennen se meni toisin päin ja nyt saan kiittää siitä tuomalla hänet Lahti Cupiin), ja jalkapallo. Mitä muuta voi ihminen enää toivoa? Tuo viikonloppu on saanut minut matkustamaan satoja ja taas satoja kilometrejä ja toivottavasti tämä perinne saa jatkua myös tulevaisuudessa. Siinä on jalkapallon romantiikkaa. Eli Suurhallissa nähdään 28.-30.1.2011.

Loppuun vielä lukijakilpa: Kuka oli FC Lahden ensimmäinen Lahti Cupissa varoituksen saanut pelaaja? Vastausaika loppuu 28.1.2011 klo 14:00 ja ensimmäisenä oikein vastanneelle on luvassa palkinnoksi keräilyharvinaisuus.