Käyn tässä blogikirjoituksessa
nopeasti läpi toukokuun polttavat aiheet. Jos joku asia nostaa vielä
uudestaan päätään, saatan blogata siitä vielä laajemmin.
Toimikoon tämä lähinnä keskustelunavauksena suuntaan tai toiseen.
Suomalaisen jalkapallon yhtenä
ikuisuusongelmana on ollut olosuhteet. Nyt olosuhteisiin ollaan
usealla paikkakunnalla panostettu ja uusien stadioneitten avajaisia
odotellaan vesi kielellä sekä Seinäjoella, että Vaasassa.
Lahdessa puolestaan jahkaillaan saman ikuisuuskysymyksen parissa:
Mitä tehdä Kisapuistolle?
Korjataan alkuun omituinen ja
virheellinen väittämä, että Kisapuisto on perustettu 1952.
Kisapuisto kohosi hiljalleen 1930-luvulla lahtelaisen palloilun
keskukseksi läheisten koulujen ansiosta. Helsingin olympialaisia
1952 varten Kisapuisto sai vain kevyen kasvojen kohotuksen, sillä
”stadion” valittiin pelipaikaksi varsin viime tingassa. Nykyinen
pääkatsomo on puolestaan 1960-luvun alusta. Aurinkokatsomo,
lahtelaisten suussa usein pessimistisesti sadekatsomo, uudistettiin
pitkän väännön jälkeen 2012 ja nurmikenttä sai valaistuksen
2014. Nyt uuden ja modernin stadionin rakentaminen saattaa nytkähtää
eteenpäin, sillä stadionsuunnitelma on tällä hetkellä kaupungin
byrokratiakoneiston rattaissa.
Lahden ja Kisapuiston suurin ongelma
rahan jälkeen on se, että Lahdesta löytyy jo yksi stadion, jota on
kehitetty vastaamaan nykyaikaisia vaatimuksia. Hiihtostadion on
maailmanlaajuisesti uniikki ja eksoottinen ympäristö pelata
jalkapalloa. Yleisöllä on kaikki, mitä Suomessa stadionilta voi
toivoa. Katsomo on katettu ja lämmitetty, sosiaalitilat ovat tältä
vuosituhannelta ja VIP-tilat on helppo järjestää stadionin
sisälle. Lisäksi kauan tapeltu valotaulu on vihdoin käyttökunnossa.
Hiihtiksen ainoa ongelma onkin lopulta se, että se ei ole
jalkapallostadion.
FC Lahti perustettiin noin 20 vuotta
sitten ja uuden seuran tavoitteena oli saada Kisapuistoon uusi
stadion. Tänä aikana uusia esityksiä, havainnekuvia ja
suunnitelmia on ilmestynyt jo toista kymmentä. Yksi asia näitä
kuitenkin yhdistää: maksajaa ei ole! Ja siitä päästään
ongelmaan numero 1. Kaupungin maksaessa lystin, joudutaan tyytymään
kompromisseihin. Ensimmäinen kompromissi lienee luonnonnurmesta
luopuminen. Seuraavat pelot itselläni ovat ne, että tehdään
säästäen sekundaa, eli tehdään stadion, joka ei sovellu
jalkapalloon, koska säästetään ja ei tehdä kerralla kokonaista.
Jos tässä suunnitelmassa ei tulla tekemään kokonaista stadionia,
on sen toteutuminen tulevaisuudessa entistä epätodennäköisempää.
Jäämme kuitenkin mielenkiinnolla
odottamaan, millaisia päätöksiä lautakunnissa ja valtuustossa
leivotaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Toinen toukokuun puheenaihe oli Suomen
Cupin uudistaminen. Olen kyseisestä kilpailusta blogannut vuosia
sitten, aikana, jolloin kilpailun alamäki alkoi. Nyt kilpailusta on
kadonnut lopullisesti kaikki se hohto, jännitys ja perinteet, jotka
sillä vielä oli.
On hyvä, että liitossa on havaittu
tarve uudistaa alamaissa olevaa kilpailua. Päätöksellä aikaistaa
kilpailu alkamaan edellisellä kaudella ja korvaamalla Liigacupin
lohkovaihe Suomen Cupin lohkovaiheella mentiin suoraan sanoen perse
edellä puuhun. Suomen Cupin pitäisi olla koko jalkapalloperheen
yhteinen kilpailu, jossa jokaisella joukkueella on mahdollisuus
voittaa kilpailu. Lohkovaihe, johon mahtuu vain muutama
alasarjalainen, käytännössä poistaa mahdollisuuden yllätyksiin.
Kerrasta poikki -systeemi on tehnyt jokaisesta pelistä
merkityksellisen. Nyt lohkovaiheessa tulee Cupin luonteeseen outoja
merkityksettömiä otteluita.
Liigacup ei koskaan noussut kovin
suureen arvoon joukkueiden, kannattajien tai itse liigan asteikolla.
Se oli kuitenkin löytänyt jonkinasteisen paikkansa pimeässä
talvessa ja pienellä viilauksella ja pitkäjänteisyydellä siitä
olisi tullut vielä arvostettu ”kolmoskilpailu”.
Suomen Cup puolestaan kärsi
päätöksestä, jossa alkukierrokset pelattiin halleissa tammikuussa
ennen kukonlaulua tai lepakkovuoroilla. Alasarjajoukkueet jättivät
osallistumatta yksi toisensa jälkeen ja osallistujamäärät ovat
pudonneet naurettavan pieniksi kilpailussa, jonka tulisi olla koko
jalkapalloperheen yhteinen. Veikkausliigaseurat ovat tietenkin
kiitelleet päätöstä, sillä se vähentänee otteluruuhkaa
kesältä. Ei kai se nyt niin justiinsa, jos tuhottiin kaksi
kilpailua siinä sivussa?
Annan nyt ilmaisen vinkin
Palloliitolle. Luopukaa lohkovaiheesta, palauttakaa Liigacup ja
palauttakaa Suomen Cup koko jalkapalloperheen ylpeydenaiheeksi siten,
että pienet seurat voivat järjestää koko kylän tapahtumia suuria
ja mahtavia liigaseuroja vastaan kesällä. Suomen Cup ei saa olla
vain liigaseurojen kilpailu!
Kolmanneksi nostan esiin myös aiheen,
josta olen blogannut useita kertoja: Kannattajakatsomot. Toukokuun
yhdeksi klikkiotsikoksi nousi ”äärioikeistolainen” Nissa Fans
-banderolli Helsingin IFK:n kannattajien marssilla ja katsomossa.
Banderollin herättämässä keskustelussa vedettiin valitettavasti
mutkia suoraksi kovemmalla prosentilla kuin täystuho Jari-Matti
Latvala.
Aloitetaan olettamuksesta, että OGC
Nicen kannattajakaarre on apoliittinen, sillä sen poliittisuudella
ei ole tekstin alkuvaiheessa merkitystä. Puhutaan ensin banderollien
symboliikasta yleisesti, jonka jälkeen syvennytään kyseiseen
banderolliin. Lopuksi käyn yleisesti läpi politiikkaa kaarteissa
(asiasta enemmän kiinnostuneet voivat odottaa, että julkaisen
vanhan harjoitusseminaarini Italian ultrien politisoitumisesta ja
tiivistelmän kandistani suomalaisesta kannattajakulttuurista, jossa
sivuan myös politiikkaa).
Kannattajakaarteiden banderollit
kertovat, mitkä ryhmät ovat paikalla. Lyhyesti sanottuna ottelu on
kannattajien välistä sotaa, jossa voittaja on lopulta se, joka
sanoo viimeisen sanan, on kovempi ja uskottavampi, äänekkäämpi ja
näyttävämpi. Lähtökohtaisesti ryhmien nimet ovat usein varsin
väkivaltaisia ja voimaa ihannoivia, myös Suomessa, esimerkiksi
kaartit, armadat ja valloittajat. Lisää kovuutta ja uskottavuutta
ryhmälle haetaan symboliikalla, joka yhdistää pääkalloja,
hirviötä, eläimiä, heraldisia symboleita, sarjakuvia, historian
tai jalkapalloilun persoonia, aseita ja poliittisia symboleita (pätee
myös suomalaisiin kannattajakatsomoihin).
Poliittinen symboli tai sen mukaelma ei
välttämättä kerro kaarteen aatemaailmasta mitään, vaan kovuutta
haetaan yleensä ääripäiden symboliikkaan viittaamalla, myös
ristiin oikealta ja vasemmalta. Kyseisessä NF-banderollissa
flirttailtiin brittiläisen äärioikeistolaisen National Front
-puolueen logolle ja Yhdysvaltojen sisällissodan Konfederaation
lipulle. Oikeastaan banderolli oli kekseliäs, siinä oli yhdistelty
kaksi tunnettua symbolia ja aiheuttaman kohunsa takia Nissa Fans sai
”sanoa” viimeisen sanan, sillä he olivat kuumin puheenaihe
Stadin derbyn jälkeen.
Lopuksi käydään vielä läpi
politiikkaa eurooppalaisissa kaarteissa. On totta, että kaarteet
ovat ääriajattelulle loistavia kasvualustoja, sillä kaarteet
perustuvt vahvaan hierarkiaan ja vahvaan johtaja-auktoriteettiin.
Vahva johtaja saa itseään etsivät nuoret miehet koukkuunsa
helposti. Pääosin kuitenkin kaarteiden ja ryhmien poliittisuus on
symbolista ja irrelevantti asia itse kannattajille, joiden sisäinen
ajatusmaailma voi olla päinvastainen. Pelkän symboliikan
perusteella Nissa Fansin poliittisuutta ei voida todistaa, eikä
sillä lopulta edes ole merkitystä, pääasia, että suomalaiset
ovat saaneet myötäloukkaantua. Urheilu ja politiikka ovat kuitenkin
lopulta aina yhdessä, saa se meidät loukkaantumaan tai ei.
Politiikan tunnistaminen vaatii kuitenkin enemmän tuntemusta, kuin
yhden banderollin.
Neljäs toukokuun nosto löytyy
Turusta, jossa vaeltaa laiva ilman päämäärää. Turun Interin
pitkäaikainen päävalmentaja Job Dragtsma erosi yllättäen kesken
kauden. Hollantilaisen kommenteista ja Interin tekemisestä on
paistanut intohimon puute. Dragtsma myönsi, ettei ole kykenevä
kääntämään joukkueen kelkkaa. Dragtsma sai Interissä paljon
hyvää aikaan, mutta viimeisiä kausia leimasi pysähtyneisyyden
aika. Paperilla joukkue oli mitalikandidaatti, mutta peliesitykset
ailahtelivat liiaksi. Nyt mitataan Interin kykyä uusiutua ja
pitkäjänteisyyttä rakentaa tyhjästä menestystä.
Viimeisenä ja toukokuun positiivisena
uutisena nostan esiin kannattajien seurat. Kannattajien perustama AFC
Wimbledon nousi lopulta Englannin kolmanneksi korkeimmalle
sarjatasolle. Helsinkiläisellä Jokerit FC:llä ja Tampereen
Unitedilla on molemmilla selkeät ja yksinkertaiset suunnitelmat
kasvaa ja nimenomaan aktivoida ja kasvattaa yhteisöjään.
Molemmilla suomalaisseuroilla näyttää olevan pullat hyvin uunissa
ja toivottavasti myös suomalaiset AFC Wimbledonit saavat syksyllä
nousujuhlat. Voisin tässä vielä loppuun muistuttaa
pitkäjänteisyydestä ja muista kliseistä, mutta en uhraa sille
tilaa. Laitan loppuun kiitoksen molempien seurojen työlle
jalkapallokulttuurin eteen!
 |
| Kulttuuri koostuu pienistä palasista historiaa |