Te murhasitte Suomen Cupin

Suomen arvostetuin jalkapallokilpailu on murhattu. Ennen kuolemaansa, sitä vielä nöyryytettiin, poistettiin parrasvaloista ja laitettiin pimeään halliin häpeämään. Ja mikä pahinta, se vietiin suomalaisilta jalkapalloihmisiltä.

Suomen Palloliiton päätös uudistaa miesten Suomen Cupia on päätymässä katastrofiksi. On totta, että Cup tarvitsi radikaaleja muutoksia, sillä sen arvostus liiton papereiden ulkopuolella hipoi absoluuttista nollapistettä. Valitettavasti päätös aloittaa vuoden 2017 Cup tänä vuonna ja lohkovaiheen lisääminen tappoi ne viimeisetkin rippeet Cupin arvostuksesta suomalaisten jalkapalloihmisten keskuudessa.

Uudistuksen kaksi pääkohtaa ovat syksyllä alkavat karsinnat ja talvella pelattava lohkovaihe. Kolmas hiertänyt asia on ollut olematon tiedotus. Siinä missä Suomen Cupin tulisi olla maantieteellisesti kattavin kilpailu, on ilmottautuneita vain 88, tiki ilmoittautumisaikaa on jo kahdesti jatkettu kesäloma-verukkeilla. Voidaan siis perustellusti kysyä, onko Palloliitto onnistunut tehtävässään, sillä edellisenä vuona osallistujia oli 125 ja edellisen uudistuksen jälkeisessä, vuoden 2010 Cupissa 271 joukkuetta.

Syksyllä alkavissa karsinnoissa ei ole mitään uutta ja se onkin oikeastaan paluu vanhaan. Suurin kiikastus on se, että päätös syksyllä pelattavista karsinnoista varsinaiseen kilpailuun tiedotettiin kauden jo ollessa käynnissä. Joukkueet ovat pääsääntöisesti lyöneet ohjelmansa ja budjettinsa lukkoon jo tammi- tai helmikuussa. Siirtymäajan olisi tullut olla pidempi, jotta seurat olisivat voineet reagoida paremmin.

Syksyn karsinnan pienoinen ongelma on myös se, että joukkueet muuttuvat paljon talven aikana. Tällöin riskinä on se, että jatkopaikan taistelleesta ryhmästä ei ole enää yksikään pelaaja maistamassa mahdollista glooriaa. Myöskään vielä ei ole selvinnyt se, saavatko syksyn karsinnassa esiintyneet pelaajat edustaa seuraavana vuonna toista seuraa.

Toinen uudistuksen pääkohta, tammikuun lohkovaihe, tuhoaa cup-romantiikan täydellisesti. Yllätykset yhdessä ottelussa ja ennen kaikkea niiden merkitys katoaa sarjamuotoisen kilpailun johdosta. Koko cupin raaka pudotuspeli-idea on tehnyt Suomen Cupista romanttisen ja jännittävän kilpailun, mutta nyt se on riistetty. Pienillä seuroilla ei ole enää realistisia mahdollisuuksia yllätyksiin, kun sarjamuotoisessa vaiheessa yhden yllätyksen merkitys pienenee. On myös mahdollista, että lohkovaiheessa tullaan näkemään merkityksettömiä otteluita.

Myös lohkovaiheen tunkeminen pimeisiin halleihin keskelle talvea alentaa kilpailun arvostusta. Kilpailukausi kyllä kenties pitenee, mutta yleisön kiinnostus tuskin lisääntyy, kun hallikilpailun nimi vaihtuu Liigacupista Suomen Cupiksi. Olosuhteiden pakosta Cup pelattanee pienissä ja pimeissä halleissa, joihin ei välttämättä edes mahdu yleisöä. Siinä mielessä Liigacup ajoi asiansa täydellisesti talven harjoitusturnauksena liigajoukkueille, sillä se kiinnosti laji-ihmisiä ja antoi joukkueille oman aikataulunsa mukaan panoksellisia harjoitusotteluita. Pienellä kehittämisellä kilpailusta olisi vielä voinut tulla merkittävä, sillä osa seuroista onnistui rakentamaan pitkäjänteisesti myös Liigacup-otteluista tapahtumia.

Lohkovaiheen suurin ongelma on kuitenkin mielestäni se, että kilpailu on tehty ajatellen vain ja ainoastaan muutamaa huippuseuraa. Ainoat kiitokset Cupin uudistamisesta ovatkin tulleet liigaseurojen valmentajilta. Liigaseurat pääsevät suoraan lohkovaiheeseen, eivätkä joudu kohtaamaan juurikaan alasarjaseuroja. Alasarjoista on puolestaan käytännössä mahdoton ponnistaa lohkovaiheeseen, sillä paikkoja ei ole juurikaan jaossa. Lisäksi on vielä kysymysmerkki, kuinka lohkot tullaan jakamaan. Maantieteellinen jako tarkoittanee kilpailullisesti eriarvoisia lohkoja, arvotut lohkot puolestaan matkakuluja.

Lopullisesti Cupin uudistuksen arviointi tulee suorittaa vasta jokusen vuoden päästä, mikäli liiton pitkäjänteisyys tällä kertaa sinne asti riittäisi. Itse ennustaisin, että Cupin suosio tippuu entisestään, sillä Cup on harvoin suosittu sellaisissa maissa, joissa alasarjalaiset eivät pääse kohtaamaan huippuja. Samalla alasarjalaiset jäävät ilman palkintoja hyvin tehdystä työstään, kun saisivat liigajoukkueen kylään, mieluiten kesällä. Näkisin, että ruohonjuuritason toimijoiden voidessa hyvin ja saadessaan hyvin tehdystä työstä palkintonsa heijastuu lopulta huipulle. Valitettavasti Cupin arvostuksen nostaminen vaatisi lopulta koko huippujalkapalloilun järjestelmien purkamista ja uudelleen rakentamista. Nykyisellään Cup on kuitenkin murhattu!

Jos vielä haluaa hakea lisää irvokkuutta, on kilpailun virallisessa nimessä sana Respect. On sääli, ettei nimi heijastu liiton asenteeseen kilpailua kohtaan. Miten liitossa odotetaan, että yleisö kunnioittaisi kilpailua, kun liittokaan ei sitä tee?

Minä ja jalkapallo

Ajattelin, että kirjoittaisin jokaisen kymmenentuhannen lukukerran jälkeen blogiini jonkinlaisen juhlatekstin. Uusin kymppitonni tuli täyteen jossain juhannuksen tienoilla, mutta aihetta juhlatekstille ei pitkästä mietinnästä huolimatta tahtonut löytyä. Juttujen lukukertoja tutkiessa huomasin sen, että mitä enemmän haukut tai arvostelet Palloliittoa, sitä enemmän lukukertoja juttu saa. Jos kokeilisin tämän kerran jakaa hieman positiivisia muistoja, vaikka aihetta liiton arvosteluun jälleen olisi.

Papan mustakantinen, josta opin muistiinpanojen teon

Jalkapallo on ollut minulle koko elämäni ajan kuin huume, jota on pakko opiskella jatkuvasti lisää. Verenperintönä tullut kiinnostus ja intohimo lajiin on jatkunut siitä asti, kun alle kolmen viikon vanhana minut vietiin ensimmäiseen jalkapallo-otteluun. Oikeastaan kaikesta tästä saan kiittää lopulta isoisääni, jonka intohimo lajiin on kestänyt 1930-luvulta asti.

En tiedä edelleenkään järkevää syytä, mutta ensimmäinen kirkas jalkapallomuistoni on FC Kuusysin ottelu Tampereen Pallo-Veikkoja vastaan Hiihtiksellä kesäkuussa 1994. Samana vuonna alkoi myös jalkapallokorttien keräily niillä vähäisillä penneillä, joita sai. 1994 tai 1995 alkoi myös oma, varsin vaatimaton jalkapallourani Kyykän nappulakoulussa. Pihapeleissä kuitenkin pyörivät niin pienet lucianot, kuin junnuannusetkin.

Papalta saatuja Kyykän tuotteita

FC Lahden perustaminen oli pienelle ihmiselle shokki. Vannoin, etten enää ikinä katso jalkapalloa. Päätös taisi kestää reilun kuukauden, vaikka aluksi keskityin enemmän muistiinpanojen tekoon otteluista sillä tarkkuudella, kuin alle kymmenvuotias kykenee.

Ysärin lopussa jalkapalloinnostusta lisäsivät videopelit. FIFAt ja erilaiset manageripelit ja niiden pelien tilastoiminen yhdessä välituntipelien tilastoimisen kanssa loivat elämään vaiheen, jossa jalkapallo oli vain ja ainoastaan numeroita. Jostain laatikon pohjilta saattaisi vielä löytyä vihko, jossa olisi esimerkiksi FIFA 1999 -pelin jonkin tallennuksen kaikki pelit, taktiikat, syötöt, laukaukset ja oikeastaan kaiken, minkä vain voi kuvitella. Lopulta kuitenkin tunne voitti numerot.

FC Lahti sai paikan sydämestä. Thierry Henry, Ronaldo ja Niki Helenius olivat maailman kolme parasta hyökkääjää. Mielestäni Lahti taisteli jokaisena vuotena ennakkoon mestaruudesta, kunnes ensimmäiset viisi kierrosta palautti aina takaisin maan pinnalle. Rakkaus FC Lahteen ja kenties lajiin kuitenkin sai kipuamaan pettymys pettymyksen jälkeen takaisin Hiihtiksen hattuhyllylle.

Ensimmäinen kaulaliinani ja FC Lahden minipelipaita

Lopulta uskaltauduin myös kokeilemaan kannattajatoimintaa, juuri niinä vuosina, kun äidit eniten varoittivat lapsiaan. Myös se, lajin ja FC Lahden lisäksi koukutti kuin huume. Vuosien istuminen vanhempien kannattajien kanssa bussissa ympäri Suomea toi arvokasta tietoa kaikesta jalkapalloon etäisestikin liittyvästä, mutte ennen kaikkea se on tuonut hyviä ystäviä.

Opiskeluissani ei ollut alunperin tarkoituskaan sivuta jalkapalloa, mutta lopulta kandini, graduni ja kaikki harjoitustyöni, liittyivät kannattajakulttuuriin. Samoin suhteeni FC Lahteen muuttui, kun aloin yhdessä muiden kannattajien kanssa tekemään mediaa FC Lahden kanaviin.

Muistot FC Lahden europelistä

Vaikka juuri aikaisemmin kirjoitin, että tunne voitti numerot, ei voi silti sanoa, että pääsin täysin numeroista eroon. Käsiohjelmien keräily, tilastojen rustailu ja erilaisten numeroknoppien etsiminen täyttää edelleen jonkin verran päivää. Tällä hetkellä työn alla on FC Lahti -kalenteri, johon saisi kerättyä helposti talteen kaikki mahdolliset vuosipäivät.

Hetket, jolloin jalkapallossa on ollut mielestäni eniten tunnetta on helppo luetella järjestyksessä. Kaksi suurinta ilon ja onnen hetkeä ovat olleet ehdottomasti FC Lahden pronssimitali 2008 ja nousun varmistuminen Hämeenlinnassa syksyllä 2011. Surullisin hetki omien loukkaantumisten lisäksi taas oli FC Lahden tippuminen

Veikkausliigasta 2010. Matka Turusta takaisin Lahteen ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä.

Muita huikeita hetkiä ovat olleet Edinson Cavanin jäähyväiset loppuunmyydyllä San Paololla, aikuisena voitettu Suomen mestaruus jalkapallossa (siitä vaan googlailemaan) ja Football Managerissa Barrow-nimisellä seuralla hankitut kaksi perättäistä sarjanousua catenacciolla. Parasta antia ovat kuitenkin viikottaiset keskustelumme jalkapallosta isoisäni kanssa. Siinä missä yli 90-vuotiaalla on edelleen 80 jalkapallovuoden jälkeen paloa lajiin, on itselläni vielä paljon opittavaa.

Moni suomalainen stadion on luksusta San Paolon jälkeen!

Olen kuitenkin päättänyt, että haluan kokea jalkapallon parissa kaiken itselleni mahdollisen. Seuraava tavoite onkin tämän blogin mainostuloilla (sitten, kun niitä on riittävästi kasassa) matkustaa raportoimaan juuri sen saman Barrow'n peliin, jonka videopelissä nostin kohti glooriaa. Loppujen lopuksi, jalkapallo on tunnetta, numeroita ja loputon määrä tarinoita.

Käsiohjelmat vuosilta 2016 ja 2002 ja staff-passit

 

Häpeän kisat

Yksi jalkapalloilevan maailman mustista hetkistä ja häpeätahroista nähtiin Belgiassa syyskuussa 1920. Seitsemänsien olympialaisten jalkapalloturnaus päättyi skandaaliin ja koko turnausta leimasi vahvasti voittajien politiikan varjo.

Jalkapalloilevan maailman suurin dilemma olikin ennen MM-kisojen perustamista olympialaiset. Ammattilaisuus oli vallannut 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana niin Manner-Eurooppaa, kuin Brittien saartakin. Tämä soti vahvasti olympialaisten amatöörisääntöä ja ihannetta vastaan, joten parhaat pelaajat eivät olleet enää mukana. Silti turnaus oli vielä jalkapalloilevan maailman ykkösturnaus.

Antwerpenin olympialaiset järjestettiin vasta päättyneen maailmansodan varjossa. Kisojen antaminen Belgialle oli puhdas poliittinen päätös, sillä kisoilla yritettiin hyvittää maan kokemia kärsimyksiä ja näpäyttää Saksaa. Belgia ei ollut vielä toipunut sodan aiheuttamasta väsymyksestä ja tämä näkyi välinpitämättömyytenä olympiajärjestelyissä. Myöskään sodassa hävinneitä maita ei kelpuutettu kisoihin.

Itse jalkapalloturnauksesta muodostui farssi. Koko turnaus pelattiin läpi viikossa. Finaalit vielä nopeammin, sillä turnausmuotona käytettiin Bergvallin karsintajärjestelmää. Lisäksi turnauksen tuomaritoiminta oli ala-arvoista, sillä jälkikäteen tuomareita syytettiinn puolueellisuudesta. Tuomarit olivat myös toisaalta kokemattomia, toisaalta liian vanhoja pysyäkseen perässä.

Turnauksen räikein skandaali syntyi kuitenkin loppuottelussa, jossa isäntämaa Belgia kohtasi Tsekkoslovakian. Ottelun voittaja oli jo päätetty ennen kuin pelaajat olivat edes saapuneet Antwerpenin Olympiastadionille. Belgia oli päässyt finaaliin tuomarivirheillä, Tsekkoslovakia pelaamalla ja viimeksi mainittu olikin ennakkosuosikki. Kotiyleisö kuitenkin vaati raivokkaasti oman joukkueensa voittoa ja ennen ottelun alkua tunnelma katsomossa oli erittäin tulenarka.

Peli alkoi varsin värikkäästi ja karkasi 65-vuotiaan päätuomarin, John Lewisin, lapasesta. Kummankin puolen pelaajat käytännössä tappelivat kentällä ja olivat erittäin agressiivisia. Belgialaiset saivat kotiyleisöltään moraalista tukea, mutta Tsekit eivät jääneet alakynteen. Ottelussa vallitsi enemmän ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -sääntö, kuin jalkapallon säännöstöt.

Heti alussa Belgia saikin rangaistuspotkun, kun belgialaishyökkääjä runnoi tsekkiläisen maalivahdin Rudolf Klapkan tajuttomaksi. Tsekkiläispuolustus nappasi pallon käteensä, sillä Lewis ei katkaissut peliä. Lewis kuitenkin vihelsi tilanteesta rangaistuspotkun ja ensimmäiset minuutit jalkapallon kuolemasta olivat käsillä.

Rangaistuspotkun ampumiseen kului lähes viisi minuuttia. Tsekkoslovakian pelaajat tönivät rangaistuspotkua ampumaan mennyttä Robert Coppéeta. Lisäksi puolustava joukkue kävi siirtämässä pallon pois pilkulta useaan otteeseen. Lopulta Coppée sai kyynärpäillään raivattua itselleen riittävästi tilaa rangaistuspotkun suorittamiseen ja siirsi Belgian 1-0 -johtoon.

Belgia siirtyi 2-0 -johtoon puolen tunnin pelin kohdalla, myös kyseenalaisella maalilla. Tsekkoslovakian pelaajat alkoivat ymmärtää, että heidän oli määrä hävitä tämä ottelu ja pelaajat olivat marssia useaan otteeseen ulos stadionilta. Hieman ennen taukoa helvetti kuitenkin pääsi valloilleen.

Monessa mukana ollut Coppée potkaisi Tsekkoslovakian tukimiestä Karel Steineria tilanteen ulkopuolella sääreen. Steiner kosti tilanteen välittömästi ja potkaisi vuorostaan Coppéeta vatsaan. Belgialainen tuupertui nurmen pintaan ja tämän erotuomari Lewis näki. Hän määräsi Steinerin ulos kentältä, mutta tukimies ei ollutkaan halukas poistumaan kentältä. Kenttää ympäröinyt sotilas- ja poliisivartio ei pystynyt pitämään raivoisaa belgialaisyleisöä asioissa, vaan kentälle juoksi tämän tästä raivostuneita kotijoukkueen kannattajia suojelemaan omia pelaajiaan ja pilkkaamaan vastustajia. Lopulta Tsekkoslovakian kapteeni Karel ”Kada” Pesek komensi oman joukkueensa pukusuojaan turvaan.

Lewis antoi lopulta Tsekkoslovakialle kolme minuuttia aikaa saapua takaisin kentälle. Kaltoin kohdeltu joukkue kuitenkin vaati, että heidän turvallisuutensa on kyettävä turvaamaan ja ottelu on uusittava. Lewis kuitenkin puhalsi ottelun loppuneeksi ja Belgian voittajaksi. Kotiyleisö ryntäsi kentälle repien stadionilta löytyneitä Tsekkoslovakian lippuja ja suudellen Belgian lippuja. Myös järjestystä ylläpitäneet poliisit ja sotilaat osallistuivat Tsekkoslovakina lippujen häpäisyyn.

Tsekkoslovakia jätti ottelusta vielä protestin, mutta se jätettiin täysin huomiotta. Lopulta joukkue myös diskattiin koko turnauksesta. Puolueettomien tarkkailijoiden mielestä urheilu oli menetetty. Syyskuun toinen päivä vuonna 1920 on päivä, jonka jalkapalloileva maailma haluaisi unohtaa.