Esseitä jalkapallosta 2: Italian ultrien synty ja politisoituminen

1. Johdanto

Harri Heinonen määrittelee ultrat intohimoisiksi jalkapalloseuran kannattajiksi, jotka erottuvat tavallisista katsojista värikkyydellään ja äänekkyydellään ja ovat äärimmäisen sitoutuneita jalkapalloon, samalla kuitenkin media liittää ultrat usein huliganismiin, jos ottelutapahtumissa syntyy järjestyshäiriöitä. Kuitenkaan ultrat eivät ole välttämättä huligaaneja, sillä Heinosen määritelmän mukaan huligaanit menevät stadionille vain tappelemaan. Ultrat sitä vastoin menevät kannustamaan omaa joukkuettaan, vaikka tapahtumien niin vaatiessa hekään eivät tappelusta peräänny. Usein ultrat kannattavat vain seurajoukkueita eivätkä maajoukkuetta Italialaiset seurat, jotka myöhemmin nostan esimerkiksi pelaavat tai ovat pelanneet Italian korkeimmalla sarjatasolla, Serie A, tai toiseksi korkeimmalla tasolla, Serie B.

Valitsin aiheekseni Italian jalkapallokannattajakulttuurin kehityksen 1960–luvun lopusta 2000-luvulle. Työssäni etsin selitystä ultra-kulttuurin syntyyn ja sen politisoitumiseen. Tarkemmin sanottuna siihen mikä sai italialaiset miehet perustamaan seurasta riippumattomia kannattajayhdistyksiä ja mitkä tekijät aiheuttivat mahdollisesti uusien kannattajayhdistysten poliittisen suuntautumisen. Käsittelen aihetta vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelulla.

Tutkimuskirjallisuutena käytän Harri Heinosen väitöskirjaa Jalkapallon Lumo (2005), joka kertoo suomalaisesta Everton-faniudesta. Hän käyttää paljon esimerkkejä myös Italian kannattajakulttuurista. Lisäksi käytän Antonio Roversin artikkelia The birth of the 'ultras': The rise of football hooliganism in Italy (1994), joka käsittelee ultrien sosiaalista taustaa, Pierre Lanfranchin yhdessä Stephen Waggin kanssa kirjoittamaa artikkelia Cathedrals in concrete: Football in Southern European Society (1995), joka kertoo Välimeren alueen jalkapallokulttuurista ja Sebastien Louisin Le Phenomene Ultras En Italie : Histoire Du Mouvement Des Groupes De Supporters-Ultras De 1968 a 2005 Essai (2006), joka on väitöskirja ultrista. Käytän myös huliganismin ja kannattajakulttuurin määrittelyssä apunani Gary Armstrongin tutkimusta Football Hooligans: Knowing the Score (1998), joka käsittelee englantilaista kannattajakulttuuria alakulttuureineen. Kirjailija Tim Parksin matkakertomuksen A Seasonwith Verona. Travels around Italy in Search of Illusion, National Character and... Goals! (2003) jätin huomioimatta, koska Harri Heinonen pitää
teosta osittain fiktiivisenä kuvauksena.

Euroopan jalkapalloliitto, UEFA, on säännöissään kieltänyt stadioneilla ja niiden välittömässä läheisyydessä muun muassa kaikki poliittiset julisteet ja banderollit. Tämä määräys on tullut voimaan 1985.

2. Ultrien synty
 
Antonio Roversin mukaan Englannin jalkapallokatsomoissa 1950-luvun lopussa alkanut muutos kohti äänekkäämpiä ja näkyvämpiä kannattajia levisi vuosikymmen myöhemmin myös Italian katsomoihin. Seuran organisoimat kannattajayhdistykset käsittivät yleensä vanhempia, työssäkäyviä noin 40-60-vuotiaita miehiä. Miehet kuuluivat yhdistyksiin vain varmistaakseen lippujen saatavuuden, sillä seura tarjosi liput myyntiin ensin yhdistyksen jäsenille, ja helpottaakseen vieraspelimatkojen organisointia.

Sebastien Louisin mukaan ensimmäinen ultra-ryhmä perustettiin 1968 Veronassa, kun paikallisen Hellas Verona F.C.:n nuoret, noin 20-vuotiaat kannattajat, halusivat kannattaa joukkuettaan seisaaltaan, ääneen laulaen, savupommein ja soihduin ja lipuin ja banderollein. Tämä sai vanhemmat katsojat siirtymään muualle. Louis kuitenkin korostaa, että nämä nuoret miehet eivät suinkaan olleet uusia kannattajia vaan olivat olleet stadioneilla isiensä kanssa pienestä pitäen ja usein he myös pysyivät seurojen organisoimien kannattajayhdistysten jäseninä. Roversin mukaan ilmiö levisi nopeasti muillekin italialaisille stadioneille ja aluksi ryhmät koostuivat lähinnä vain toisilleen ennalta tutuista ihmisistä. Lisäksi ryhmät syntyivät ilman vanhempien kannattajien kontrollia, joten varsin radikaalitkin uudistukset kannustamisessa tarttuivat helpommin mukaan. Heinosen mukaan myös joissain tapauksissa nuoret naiset ovat perustaneet ultraryhmiä, jotka ovat olleet suunnattuja ja avoimia vain naisille. Sekä Heinonen että Armstrong esittävät, että kannattajilla oli halu käyttäytyä poikkeavasti arjen normeja ja katsomojen normeja vastaan. Myös yhteisöllisyys ajoi perustamaan uusia ryhmiä.

Heinosen mukaan väkivaltaisuudet eivät olleet uusi asia italialaisessa jalkapallokulttuurissa, vaan ne olivat olleet osa vanhempienkin kannattajien kulttuuria. Heinonen toteaa väkivaltaisuuksien olleen traditio alueiden välisissä kilpailuissa. Väkivaltaisuudet siirtyivät jatkumona myös uudelle ultra-sukupolvelle, joskin välienselvittelyt suoritettiin stadionin läheisyydessä, eikä enää stadionilla. Vaikka Roversin mukaan tappeluissa on paljon teatraalisia piirteitä, ei vahingoilta ole vältytty. Ensimmäinen kuolonuhri ultrien välisissä yhteenotoissa syntyi Roomassa 28.10.1979, jossa AS Roman ja Lazion kannattajien tappelussa kuoli Lazion kannattaja. Samalla kaudella useilla paikkakunnilla oli vastaavanlaisia järjestyshäiriöitä, koska otteluiden turvatoimet olivat olemattomia. Näissä välikohtauksissa käytettiin aseina esimerkiksi metalliputkia, stilettejä ja metalliketjuja. Samoihin aikoihin Italian parlamentissa käytiin jopa keskustelua jalkapallon kieltämisestä.

Organisoituessaan ultraryhmät kasvoivat aluksi entuudestaan toisilla tutuilla nuorilla, mutta saavuttaessa yleisen hyväksynnän muilta katsojilta, alkoivat ryhmät kasvaa myös ryhmän perustajille entuudestaan tuntemattomilla seuran kannattamisesta kiinnostuneilla nuorilla miehillä. Ryhmien välistä kilpailua esiintyi heti alusta asti. Syinä tähän pidetään sekä halua tukea omaa joukkuetta ja näin ollen saada vastustajan joukkue ja kannattajat pelkäämään, että yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamista. Paremmuutta mitattiin lauluilla, erilaisilla koreografioilla eli tifoilla, joihin kuuluivat paperisilppu, savut ja soihdut, ja jäsenmäärällä. Uskottavuutta ja mainetta ryhmälle haettiin myös tappelemalla vastustajan kannattajien kanssa. Aluksi pääviholliset tulivat historiallisten alueklikkien mukaan, esimerkiksi eteläinen Italia vastaan pohjoinen.

3. Ultrien politisoituminen 

1980-luvun loppuun mennessä ultraryhmissä oli tapahtunut uusi sukupolven vaihdos. Samaan aikaan myös oikeisto alkoi ”soluttautua” stadioneille. Louisin mukaan eräs oikeistolainen ryhmittymä jopa levitti omaa aatettaan näkyvästi stadioneilla. Alussa stadioneilla nähtiin jopa
natsilippuja ja kuultiin juutalaisvastaisia lauluja. Heinonen toteaa, että ryhmät militarisoituivat, kun ne omaksuivat sotilaallisen organisaatio- ja toimintamallin, koska osalle ultraryhmistä tuli tärkeämmäksi itse väkivalta kuin jalkapallo. Tämä kuitenkin johti monesti siihen, että vahvan johtohenkilön puute jätti ryhmät lyhytikäisiksi.

Antonio Roversin mukaan lopullinen politisoituminen alkoi vasemmiston herätessä aivan 1980-luvun lopussa. Hän näkee tähän syynä Italian yhteiskunnan yleiseen muutokseen. Roversi nostaa esille vastakkainasettelun äärioikeiston ja äärivasemmiston välillä myös jalkapallon ulkopuolella. Louisin mukaan ultrat olivat nuorisoliikkeitä ja monet nuoret ottivat osaa myös kommunistiseen tai uusfasistiseen toimintaan, koska monien muiden nuorisoliikkeiden tavoin ultratkin kapinoivat vanhempiensa yhteiskuntaa vastaan. Lähinnä poliittinen toiminta oli kuitenkin vain osallistumista mielenosoituksiin ilman aatteen paloa. Toki Louis mainitsee, että jokaisessa ihmismassassa saattoi olla myös niitä, joille aate oli rakkaampi.

Harri Heinosen mukaan poliittiset ääriliikkeet eivät kuitenkaan näytelleet katsomoissa keskeistä roolia, vaan poliittisen aatteen tunnustamisella haluttiin luoda imago kovasta ultraryhmästä. Louisin mielestä ultrat kantavat poliittisia symboleita ilman poliittista sisältöä. Symboleilla pyritään vain provosoimaan vastustajan kannattajia. Esimerkkinä hän käyttää Livornon vasemmistoultria, jotka pitävät stadionilla Stalinin kuvaa, Neuvostoliiton ja Pohjois-Korean lippuja ja laulavat vanhoja fasistivallan aikaisia vasemmistolauluja ja hirttolauluja fasisteille. Hän kertoo, kuinka vasemmistoultrat heiluttelevat Pohjois-Korean lippua vain siksi että he esittävät kapinallisia ja oikeistoultrat esittävät fasistitervehdyksiä tietämättä lainkaan, miksi he niin tekevät.

Kuitenkin poliittiset ääriliikkeet ovat saaneet syyn uudelle vastakkainasettelulle kannattajien keskuudessa. Alkuaikoina vasemmisto- ja oikeistokannattajia oli Louisin arvion mukaan suurinpiirtein yhtä paljon. 2000-luvun alussa arviolta 70 prosenttia ultrista oli oikeistolaisia. Tämä on johtanut siihen, että vasemmistoultrat ovat alkaneet tehdä yhteistyötä keskenään, joukkueesta riippumatta. He perustivat yhteisen Resistenza ultras – nimisen vasemmistokannattajien liiton, jonka tarkoituksena on toimia fasistikannattajia vastaan. Liitto ei ole hyvin organisoitunut, mutta sen suurin saavutus oli sopimus vasemmistokannattajien keskinäisten tappeluiden ja vihanpidon
lopettamisesta.

Myös median vaikutus mielikuviin ultrista on ollut suuri. Roomalaisessa lehdistössä Livornosta on puhuttu leikkisästi Livornogradina, viitaten juuri kaupungin joukkueen vasemmistoultriin. Vastaavasti oikeistokannattajista tunnettu Lazio oli eräiden journalistien silmissä Nazio. Etenkin paikallislehdistö rakentaa otteluennakoissaan vastakkainasettelua juuri politiikan ja aluehistorian kautta.

2000-luvun ultrien suurimmaksi vastustuksen aiheeksi on noussut jalkapallon kaupallistuminen. Heinosen mukaan seurajoukkueen pelipaidalla varustettu ultra lankeaa kaupallisen hyväksikäytön kohteeksi ja menettää autonomiansa suhteessa seuraan. Ultrat ovatkin kehittäneet omia pukeutumiskoodistoja, joissa vältetään seuratunnuksia.Tätä alakulttuuria kutsutaan myös casual cultureksi. Vasta tämä ultrien alakulttuuri irrottautui täydellisesti seurojen omista kannattajayhdistyksistä.

4. Yhteenveto 

Ultraryhmien synty johtui suureksi osaksi nuorten miesten halusta poiketa arkisista normeista, haluna kapinoida vanhempiensa yhteiskuntaa vastaan. Syiksi voidaan nostaa myös intohimo jalkapalloon ja kannatettuihin seuroihin ja kannattamisen uudet tuulet Englannista. Lisäksi yhtenä tekijänä on kaikkeen jalkapallokannattamiseen kuuluva halu tuntea yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä. Autonomisuus ja seurasta riippumattomuus astuivat kuvaan vasta uusien sukupolvien myötä kaupallisuuden vastustamisen vallatessa katsomoita. Vasta tässä vaiheessa syntyi mielestäni seurasta riippumattomat kannattajayhdistykset, protestina jalkapallon kaupallisuudelle.

Kannattajayhdistysten politisoitumisen taustalla on se, että politisoitumisella haluttiin luoda mielikuva kovemmasta ja pelottavammasta ryhmästä. Todellisuudessa poliittinen aktiivisuus ja valveutuneisuus oli hyvin vähäistä ja politisoitumisella haettiin juuri kapinaa yhteiskuntaa vastaan ja provosointia vastustajan kannattajia kohtaan. Osittain tällä haluttiin myös luoda vastakkainasettelua ja luoda omaa yhteenkuuluvuutta. Ultrien politisoituminen heijastuukin juuri
Italian yhteiskunnan muutoksesta, jolloin monet nuoret osallistuivat poliittiseen liikehdintään ilman aatteen paloa. Vaikka todellisia aatteita ei stadioneilla suuressa mittakaavassa nähdä, media tullee jatkossakin pitämään kiinni oikeisto-vasemmisto vastakkainasettelusta, joka takaisi otteluille lisää painoarvoa.


Kyseinen teksti on lyhennelmä Joensuun yliopiston historian laitokselle tekemästäni Seminaari I -työstä. Se on hyväksytty 2009.

Te murhasitte Suomen Cupin

Suomen arvostetuin jalkapallokilpailu on murhattu. Ennen kuolemaansa, sitä vielä nöyryytettiin, poistettiin parrasvaloista ja laitettiin pimeään halliin häpeämään. Ja mikä pahinta, se vietiin suomalaisilta jalkapalloihmisiltä.

Suomen Palloliiton päätös uudistaa miesten Suomen Cupia on päätymässä katastrofiksi. On totta, että Cup tarvitsi radikaaleja muutoksia, sillä sen arvostus liiton papereiden ulkopuolella hipoi absoluuttista nollapistettä. Valitettavasti päätös aloittaa vuoden 2017 Cup tänä vuonna ja lohkovaiheen lisääminen tappoi ne viimeisetkin rippeet Cupin arvostuksesta suomalaisten jalkapalloihmisten keskuudessa.

Uudistuksen kaksi pääkohtaa ovat syksyllä alkavat karsinnat ja talvella pelattava lohkovaihe. Kolmas hiertänyt asia on ollut olematon tiedotus. Siinä missä Suomen Cupin tulisi olla maantieteellisesti kattavin kilpailu, on ilmottautuneita vain 88, tiki ilmoittautumisaikaa on jo kahdesti jatkettu kesäloma-verukkeilla. Voidaan siis perustellusti kysyä, onko Palloliitto onnistunut tehtävässään, sillä edellisenä vuona osallistujia oli 125 ja edellisen uudistuksen jälkeisessä, vuoden 2010 Cupissa 271 joukkuetta.

Syksyllä alkavissa karsinnoissa ei ole mitään uutta ja se onkin oikeastaan paluu vanhaan. Suurin kiikastus on se, että päätös syksyllä pelattavista karsinnoista varsinaiseen kilpailuun tiedotettiin kauden jo ollessa käynnissä. Joukkueet ovat pääsääntöisesti lyöneet ohjelmansa ja budjettinsa lukkoon jo tammi- tai helmikuussa. Siirtymäajan olisi tullut olla pidempi, jotta seurat olisivat voineet reagoida paremmin.

Syksyn karsinnan pienoinen ongelma on myös se, että joukkueet muuttuvat paljon talven aikana. Tällöin riskinä on se, että jatkopaikan taistelleesta ryhmästä ei ole enää yksikään pelaaja maistamassa mahdollista glooriaa. Myöskään vielä ei ole selvinnyt se, saavatko syksyn karsinnassa esiintyneet pelaajat edustaa seuraavana vuonna toista seuraa.

Toinen uudistuksen pääkohta, tammikuun lohkovaihe, tuhoaa cup-romantiikan täydellisesti. Yllätykset yhdessä ottelussa ja ennen kaikkea niiden merkitys katoaa sarjamuotoisen kilpailun johdosta. Koko cupin raaka pudotuspeli-idea on tehnyt Suomen Cupista romanttisen ja jännittävän kilpailun, mutta nyt se on riistetty. Pienillä seuroilla ei ole enää realistisia mahdollisuuksia yllätyksiin, kun sarjamuotoisessa vaiheessa yhden yllätyksen merkitys pienenee. On myös mahdollista, että lohkovaiheessa tullaan näkemään merkityksettömiä otteluita.

Myös lohkovaiheen tunkeminen pimeisiin halleihin keskelle talvea alentaa kilpailun arvostusta. Kilpailukausi kyllä kenties pitenee, mutta yleisön kiinnostus tuskin lisääntyy, kun hallikilpailun nimi vaihtuu Liigacupista Suomen Cupiksi. Olosuhteiden pakosta Cup pelattanee pienissä ja pimeissä halleissa, joihin ei välttämättä edes mahdu yleisöä. Siinä mielessä Liigacup ajoi asiansa täydellisesti talven harjoitusturnauksena liigajoukkueille, sillä se kiinnosti laji-ihmisiä ja antoi joukkueille oman aikataulunsa mukaan panoksellisia harjoitusotteluita. Pienellä kehittämisellä kilpailusta olisi vielä voinut tulla merkittävä, sillä osa seuroista onnistui rakentamaan pitkäjänteisesti myös Liigacup-otteluista tapahtumia.

Lohkovaiheen suurin ongelma on kuitenkin mielestäni se, että kilpailu on tehty ajatellen vain ja ainoastaan muutamaa huippuseuraa. Ainoat kiitokset Cupin uudistamisesta ovatkin tulleet liigaseurojen valmentajilta. Liigaseurat pääsevät suoraan lohkovaiheeseen, eivätkä joudu kohtaamaan juurikaan alasarjaseuroja. Alasarjoista on puolestaan käytännössä mahdoton ponnistaa lohkovaiheeseen, sillä paikkoja ei ole juurikaan jaossa. Lisäksi on vielä kysymysmerkki, kuinka lohkot tullaan jakamaan. Maantieteellinen jako tarkoittanee kilpailullisesti eriarvoisia lohkoja, arvotut lohkot puolestaan matkakuluja.

Lopullisesti Cupin uudistuksen arviointi tulee suorittaa vasta jokusen vuoden päästä, mikäli liiton pitkäjänteisyys tällä kertaa sinne asti riittäisi. Itse ennustaisin, että Cupin suosio tippuu entisestään, sillä Cup on harvoin suosittu sellaisissa maissa, joissa alasarjalaiset eivät pääse kohtaamaan huippuja. Samalla alasarjalaiset jäävät ilman palkintoja hyvin tehdystä työstään, kun saisivat liigajoukkueen kylään, mieluiten kesällä. Näkisin, että ruohonjuuritason toimijoiden voidessa hyvin ja saadessaan hyvin tehdystä työstä palkintonsa heijastuu lopulta huipulle. Valitettavasti Cupin arvostuksen nostaminen vaatisi lopulta koko huippujalkapalloilun järjestelmien purkamista ja uudelleen rakentamista. Nykyisellään Cup on kuitenkin murhattu!

Jos vielä haluaa hakea lisää irvokkuutta, on kilpailun virallisessa nimessä sana Respect. On sääli, ettei nimi heijastu liiton asenteeseen kilpailua kohtaan. Miten liitossa odotetaan, että yleisö kunnioittaisi kilpailua, kun liittokaan ei sitä tee?

Minä ja jalkapallo

Ajattelin, että kirjoittaisin jokaisen kymmenentuhannen lukukerran jälkeen blogiini jonkinlaisen juhlatekstin. Uusin kymppitonni tuli täyteen jossain juhannuksen tienoilla, mutta aihetta juhlatekstille ei pitkästä mietinnästä huolimatta tahtonut löytyä. Juttujen lukukertoja tutkiessa huomasin sen, että mitä enemmän haukut tai arvostelet Palloliittoa, sitä enemmän lukukertoja juttu saa. Jos kokeilisin tämän kerran jakaa hieman positiivisia muistoja, vaikka aihetta liiton arvosteluun jälleen olisi.

Papan mustakantinen, josta opin muistiinpanojen teon

Jalkapallo on ollut minulle koko elämäni ajan kuin huume, jota on pakko opiskella jatkuvasti lisää. Verenperintönä tullut kiinnostus ja intohimo lajiin on jatkunut siitä asti, kun alle kolmen viikon vanhana minut vietiin ensimmäiseen jalkapallo-otteluun. Oikeastaan kaikesta tästä saan kiittää lopulta isoisääni, jonka intohimo lajiin on kestänyt 1930-luvulta asti.

En tiedä edelleenkään järkevää syytä, mutta ensimmäinen kirkas jalkapallomuistoni on FC Kuusysin ottelu Tampereen Pallo-Veikkoja vastaan Hiihtiksellä kesäkuussa 1994. Samana vuonna alkoi myös jalkapallokorttien keräily niillä vähäisillä penneillä, joita sai. 1994 tai 1995 alkoi myös oma, varsin vaatimaton jalkapallourani Kyykän nappulakoulussa. Pihapeleissä kuitenkin pyörivät niin pienet lucianot, kuin junnuannusetkin.

Papalta saatuja Kyykän tuotteita

FC Lahden perustaminen oli pienelle ihmiselle shokki. Vannoin, etten enää ikinä katso jalkapalloa. Päätös taisi kestää reilun kuukauden, vaikka aluksi keskityin enemmän muistiinpanojen tekoon otteluista sillä tarkkuudella, kuin alle kymmenvuotias kykenee.

Ysärin lopussa jalkapalloinnostusta lisäsivät videopelit. FIFAt ja erilaiset manageripelit ja niiden pelien tilastoiminen yhdessä välituntipelien tilastoimisen kanssa loivat elämään vaiheen, jossa jalkapallo oli vain ja ainoastaan numeroita. Jostain laatikon pohjilta saattaisi vielä löytyä vihko, jossa olisi esimerkiksi FIFA 1999 -pelin jonkin tallennuksen kaikki pelit, taktiikat, syötöt, laukaukset ja oikeastaan kaiken, minkä vain voi kuvitella. Lopulta kuitenkin tunne voitti numerot.

FC Lahti sai paikan sydämestä. Thierry Henry, Ronaldo ja Niki Helenius olivat maailman kolme parasta hyökkääjää. Mielestäni Lahti taisteli jokaisena vuotena ennakkoon mestaruudesta, kunnes ensimmäiset viisi kierrosta palautti aina takaisin maan pinnalle. Rakkaus FC Lahteen ja kenties lajiin kuitenkin sai kipuamaan pettymys pettymyksen jälkeen takaisin Hiihtiksen hattuhyllylle.

Ensimmäinen kaulaliinani ja FC Lahden minipelipaita

Lopulta uskaltauduin myös kokeilemaan kannattajatoimintaa, juuri niinä vuosina, kun äidit eniten varoittivat lapsiaan. Myös se, lajin ja FC Lahden lisäksi koukutti kuin huume. Vuosien istuminen vanhempien kannattajien kanssa bussissa ympäri Suomea toi arvokasta tietoa kaikesta jalkapalloon etäisestikin liittyvästä, mutte ennen kaikkea se on tuonut hyviä ystäviä.

Opiskeluissani ei ollut alunperin tarkoituskaan sivuta jalkapalloa, mutta lopulta kandini, graduni ja kaikki harjoitustyöni, liittyivät kannattajakulttuuriin. Samoin suhteeni FC Lahteen muuttui, kun aloin yhdessä muiden kannattajien kanssa tekemään mediaa FC Lahden kanaviin.

Muistot FC Lahden europelistä

Vaikka juuri aikaisemmin kirjoitin, että tunne voitti numerot, ei voi silti sanoa, että pääsin täysin numeroista eroon. Käsiohjelmien keräily, tilastojen rustailu ja erilaisten numeroknoppien etsiminen täyttää edelleen jonkin verran päivää. Tällä hetkellä työn alla on FC Lahti -kalenteri, johon saisi kerättyä helposti talteen kaikki mahdolliset vuosipäivät.

Hetket, jolloin jalkapallossa on ollut mielestäni eniten tunnetta on helppo luetella järjestyksessä. Kaksi suurinta ilon ja onnen hetkeä ovat olleet ehdottomasti FC Lahden pronssimitali 2008 ja nousun varmistuminen Hämeenlinnassa syksyllä 2011. Surullisin hetki omien loukkaantumisten lisäksi taas oli FC Lahden tippuminen

Veikkausliigasta 2010. Matka Turusta takaisin Lahteen ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä.

Muita huikeita hetkiä ovat olleet Edinson Cavanin jäähyväiset loppuunmyydyllä San Paololla, aikuisena voitettu Suomen mestaruus jalkapallossa (siitä vaan googlailemaan) ja Football Managerissa Barrow-nimisellä seuralla hankitut kaksi perättäistä sarjanousua catenacciolla. Parasta antia ovat kuitenkin viikottaiset keskustelumme jalkapallosta isoisäni kanssa. Siinä missä yli 90-vuotiaalla on edelleen 80 jalkapallovuoden jälkeen paloa lajiin, on itselläni vielä paljon opittavaa.

Moni suomalainen stadion on luksusta San Paolon jälkeen!

Olen kuitenkin päättänyt, että haluan kokea jalkapallon parissa kaiken itselleni mahdollisen. Seuraava tavoite onkin tämän blogin mainostuloilla (sitten, kun niitä on riittävästi kasassa) matkustaa raportoimaan juuri sen saman Barrow'n peliin, jonka videopelissä nostin kohti glooriaa. Loppujen lopuksi, jalkapallo on tunnetta, numeroita ja loputon määrä tarinoita.

Käsiohjelmat vuosilta 2016 ja 2002 ja staff-passit

 

Häpeän kisat

Yksi jalkapalloilevan maailman mustista hetkistä ja häpeätahroista nähtiin Belgiassa syyskuussa 1920. Seitsemänsien olympialaisten jalkapalloturnaus päättyi skandaaliin ja koko turnausta leimasi vahvasti voittajien politiikan varjo.

Jalkapalloilevan maailman suurin dilemma olikin ennen MM-kisojen perustamista olympialaiset. Ammattilaisuus oli vallannut 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana niin Manner-Eurooppaa, kuin Brittien saartakin. Tämä soti vahvasti olympialaisten amatöörisääntöä ja ihannetta vastaan, joten parhaat pelaajat eivät olleet enää mukana. Silti turnaus oli vielä jalkapalloilevan maailman ykkösturnaus.

Antwerpenin olympialaiset järjestettiin vasta päättyneen maailmansodan varjossa. Kisojen antaminen Belgialle oli puhdas poliittinen päätös, sillä kisoilla yritettiin hyvittää maan kokemia kärsimyksiä ja näpäyttää Saksaa. Belgia ei ollut vielä toipunut sodan aiheuttamasta väsymyksestä ja tämä näkyi välinpitämättömyytenä olympiajärjestelyissä. Myöskään sodassa hävinneitä maita ei kelpuutettu kisoihin.

Itse jalkapalloturnauksesta muodostui farssi. Koko turnaus pelattiin läpi viikossa. Finaalit vielä nopeammin, sillä turnausmuotona käytettiin Bergvallin karsintajärjestelmää. Lisäksi turnauksen tuomaritoiminta oli ala-arvoista, sillä jälkikäteen tuomareita syytettiinn puolueellisuudesta. Tuomarit olivat myös toisaalta kokemattomia, toisaalta liian vanhoja pysyäkseen perässä.

Turnauksen räikein skandaali syntyi kuitenkin loppuottelussa, jossa isäntämaa Belgia kohtasi Tsekkoslovakian. Ottelun voittaja oli jo päätetty ennen kuin pelaajat olivat edes saapuneet Antwerpenin Olympiastadionille. Belgia oli päässyt finaaliin tuomarivirheillä, Tsekkoslovakia pelaamalla ja viimeksi mainittu olikin ennakkosuosikki. Kotiyleisö kuitenkin vaati raivokkaasti oman joukkueensa voittoa ja ennen ottelun alkua tunnelma katsomossa oli erittäin tulenarka.

Peli alkoi varsin värikkäästi ja karkasi 65-vuotiaan päätuomarin, John Lewisin, lapasesta. Kummankin puolen pelaajat käytännössä tappelivat kentällä ja olivat erittäin agressiivisia. Belgialaiset saivat kotiyleisöltään moraalista tukea, mutta Tsekit eivät jääneet alakynteen. Ottelussa vallitsi enemmän ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -sääntö, kuin jalkapallon säännöstöt.

Heti alussa Belgia saikin rangaistuspotkun, kun belgialaishyökkääjä runnoi tsekkiläisen maalivahdin Rudolf Klapkan tajuttomaksi. Tsekkiläispuolustus nappasi pallon käteensä, sillä Lewis ei katkaissut peliä. Lewis kuitenkin vihelsi tilanteesta rangaistuspotkun ja ensimmäiset minuutit jalkapallon kuolemasta olivat käsillä.

Rangaistuspotkun ampumiseen kului lähes viisi minuuttia. Tsekkoslovakian pelaajat tönivät rangaistuspotkua ampumaan mennyttä Robert Coppéeta. Lisäksi puolustava joukkue kävi siirtämässä pallon pois pilkulta useaan otteeseen. Lopulta Coppée sai kyynärpäillään raivattua itselleen riittävästi tilaa rangaistuspotkun suorittamiseen ja siirsi Belgian 1-0 -johtoon.

Belgia siirtyi 2-0 -johtoon puolen tunnin pelin kohdalla, myös kyseenalaisella maalilla. Tsekkoslovakian pelaajat alkoivat ymmärtää, että heidän oli määrä hävitä tämä ottelu ja pelaajat olivat marssia useaan otteeseen ulos stadionilta. Hieman ennen taukoa helvetti kuitenkin pääsi valloilleen.

Monessa mukana ollut Coppée potkaisi Tsekkoslovakian tukimiestä Karel Steineria tilanteen ulkopuolella sääreen. Steiner kosti tilanteen välittömästi ja potkaisi vuorostaan Coppéeta vatsaan. Belgialainen tuupertui nurmen pintaan ja tämän erotuomari Lewis näki. Hän määräsi Steinerin ulos kentältä, mutta tukimies ei ollutkaan halukas poistumaan kentältä. Kenttää ympäröinyt sotilas- ja poliisivartio ei pystynyt pitämään raivoisaa belgialaisyleisöä asioissa, vaan kentälle juoksi tämän tästä raivostuneita kotijoukkueen kannattajia suojelemaan omia pelaajiaan ja pilkkaamaan vastustajia. Lopulta Tsekkoslovakian kapteeni Karel ”Kada” Pesek komensi oman joukkueensa pukusuojaan turvaan.

Lewis antoi lopulta Tsekkoslovakialle kolme minuuttia aikaa saapua takaisin kentälle. Kaltoin kohdeltu joukkue kuitenkin vaati, että heidän turvallisuutensa on kyettävä turvaamaan ja ottelu on uusittava. Lewis kuitenkin puhalsi ottelun loppuneeksi ja Belgian voittajaksi. Kotiyleisö ryntäsi kentälle repien stadionilta löytyneitä Tsekkoslovakian lippuja ja suudellen Belgian lippuja. Myös järjestystä ylläpitäneet poliisit ja sotilaat osallistuivat Tsekkoslovakina lippujen häpäisyyn.

Tsekkoslovakia jätti ottelusta vielä protestin, mutta se jätettiin täysin huomiotta. Lopulta joukkue myös diskattiin koko turnauksesta. Puolueettomien tarkkailijoiden mielestä urheilu oli menetetty. Syyskuun toinen päivä vuonna 1920 on päivä, jonka jalkapalloileva maailma haluaisi unohtaa.

Kannattajien kisat

Jalkapallon EM-kisat ovat nousseet otsikoihin ympäri Eurooppaa lukuisten tiukkojen pelien ja huikeiden yksilösuoritusten ansiosta. Sivuotsikoita ovat saaneet myös kentän ulkopuoliset tapahtumat, joita yritän hieman avata.

Ensimmäisenä puhuttaessa huliganismista, pitää se erottaa häiriökäyttäytymisestä. Olen avannut näiden eroja aiemmissa blogipostauksissani, mutta pääsääntönä on se, että huliganismiksi luetaan ennalta suunniteltu väkivaltainen toiminta.

Toiseksi pitää huomioida eri maajoukkueiden kannattajapohja. Suomessa usein oletetaan maajoukkueiden olevan koko kansan juttu. Useissa maissa kuitenkin seurajoukkueet ovat vahvemmin kannatettuja ja maajoukkueet ja niiden kannattajakaarteet ovat joko yhden tekeviä tai pienempien ryhmien leikkikenttiä. Lisäksi joissain maissa maajoukkueen kaarre on jonkun suurseuran kannattajien hallussa. Pääosalla maista kisat tarkoittavat karnevalistista elämysmatkailua (vrt. Suomi ja jääkiekon MM-kisat).

Kolmanneksi kisat ovat Ranskassa, jonka sisäinen liikehdintä on kiristänyt ilmapiiriä ja paikalliset ovat kyllästyneet jatkuvaan varpailla oloon. Myös muissa Euroopan maissa sisäinen liikehdintä ja ääriliikkeiden nousut ovat luoneet hedelmällistä maaperää nykyisille hulinoille. Kaikki kiteytyy valtaan ja politiikkaan.

Huligaani-uutisointi alkoi hieman ennen kisojen alkua, kun englantilaiset kannattajat saapuivat sikailemaan Marseilleen. Osalle matkaajista kävi suomalaisille tuttu Tallinna-efekti, eli poissa kotoa voi sikailla huoletta. Mukana oli silti myös tunnettuja firmoja(kannattajaryhmiä, jotka ovat taipuvaisia sponttaaneihin ja sovittuihin yhteenottoihin) ja heidän tunnuksiaan on näkynyt uutiskuvissa. Ennen venäläisten saapumista englantilaiset kerkesivät ottaa yhteen niin paikallisten ultrien kanssa (ns. reviirikiista), poliisin kuin katujengienkin kanssa. Osallisena näissä oli niin tavallisia kannattajia kuin vartavasten muistoja verestämään saapuneita firmalaisia.

Venäjän kannattajakulttuuri yhdistää hyvin paljon italialaista ultras-kulttuuria ja vanhaa brittiläistä huliganismia. Venäjän maajoukkue on erilaisessa asemassa Englantiin verrattuna. Englannissa kannattajakatsomoa miehittävät pääosin pienet seurat, kun taas Venäjällä kaarteen hallinnasta kilpailevat suurten seurojen suuret ryhmät. Pitää muistaa Venäjän valtion sisäisen politiikan muutos nationalistiseen ja länsivastaiseen suuntaan. Tämä näkyy väistämättä myös seurojen kaarteissa, joista suurimmat ovat verrattaen oikealla. Ei myöskään sovi unohtaa slaavikulttuureihin kuuluvaa voiman ihannointia.

Englantilaisten ja venäläisten välisissä yhteenotoissa kyse on kuitenkin vain ja ainoastaan vallasta. Englantilaiset loivat maineensa euroopan kovimpana kansana 80-luvulla, jolloin brittiseurojen kannattajat hyökkäilivät ympäri Eurooppaa myös sivullisten päälle. Osittain maineensa takia englantilaiset ovat saaneet sikailla kymmeniä vuosia ympäri Eurooppaa kehuen Euroopan herruudella. Venäläiset olivat päättäneet viedä valtikan saarilta.

Venäläisten joukkueiden välisissä yhteenotoissa itänaapurin kaarteiden tappelukäyttäytyminen on muovaantunut organisoiduimmaksi ja organisoiduimmaksi. Venäläiset liikkuivat Ranskassa oman kaarteensa ryhmissä, jolloin yhteispeli oli hiottu äärimmilleen. Tämä näkyi etenkin spontaaneissa kaduilla tapahtuneissa tappeluissa. Osa venäläisistä kuitenkin otti kunnian omalle kaarteelleen tunnuksin, eli ei voida puhua maajoukkuekannattajista. Venäläiset käytännössä todistivat alakulttuurilleen olevansa Euroopan tämän hetkisiä herroja.

Ranskasta on myös kantautunut yhteenotoista pienempien ryhmien välillä paljon kuvamateriaalia ja viestejä epävirallisia reittejä pitkin, joita ei ole tarkoitettu medialle, vaan alakulttuurin edustajille muissa maissa. Syitä on ollut niin uskonnossa, kuin valtion välisissä kiistoissakin. Pienemmistä maista kannattaa seurata etenkin Unkarin katsomon symboliikkaa, joka voi suomalaiseen mielenmaisemaan olla hyvinkin provosoivaa. Kyse on voiman ja vallan osoittamisesta.

Kahdeksannen kisapäivän Kroatia – Tsekki -ottelu on kenties paras esimerkki kaarteiden voimasta ja sisäisestä hierarkiasta. Tässä vaiheessa on hyvä tietää kroatialaisten kaarteiden historiaa hieman laajemmin. Kaksi suurinta ja vaikutusvaltaisinta ryhmää ovat Bad Blue Boys (Dinamo Zagreb) ja Torcida Split (Hajduk Split) (ryhmien osallisuudesta Balkanin sisällissotaan, kts. Blogipostaus Arkanin tiikerit...). EM-kisojen soihtuepisodista aluksi epäilty BBB boikotoi seuransa pelejä, kun Zdravko Mamic johti seuraa. Mamicin aikana seurasta katosi miljoonia euroja rahaa ja hän laittoi rahojen perään kyselleet kannattajat ulos stadionilta. Lisäksi hänen sormensa olivat vahvasti pelissä myös Kroatian jalkapalloliiton päätöksen teossa, rahan voimalla tietysti.

Mamicin puuttuminen kaikkeen maassa tapahtuvaan jalkapalloon suututti lopulta myös Torcidan. Vaikka BBB sai toimillaan Mamicin eroamaan Dinamosta, siirtyi kannattajien mielestä hänen rahanpesunsa liiton siipien suojaan. Kroatian liitossa rehottavat korruptio- ja rahanpesusyytökset ovat saaneet kannattajat vaatimaan myös liiton henkilöstön eroa. EM-kisat olivat liiton toimia ja Mamicia ja Mamicin sätkynukkeja (kuten Davor Suker) vastustaneille kannattajille täydellinen ikkuna. Pelin keskeyttämällä Torcida voitti kolme asiaa. Ensimmäiseksi näkyvyys. Nyt koko Eurooppa puhuu Kroatian liitosta ja korruptiosyytöksistä. Toiseksi liitolle koituvat sanktiot, sillä kaikki mikä on pois liiton taskusta, on pois Mamicin taskusta. Ja kolmanneksi koko kirjoituksen teema: valta. Kannattajat saivat näytettyä valtaansa. Torcida teki vastaavan tempauksen kaksi vuotta sitten San Sirolla Italia-Kroatia-maaottelussa.

On myös hyvä muistaa Balkanin jalkapallolliset olot. Balkanilla monet jalkapalloseurojen ja kannattajaryhmien johtajat ovat mafian tavoin osallisena laittomaan huume-, ase- ja ihmiskauppaan. Kyse on myös osaltaan reviirikiistoista. Loppujen lopuksi väkivaltaisuuksissa on pääosin kyse vallasta, josta lopulta todella hyötyvät vain harvat. Kisat ovat kuitenkin vielä kesken ja on mahdollista, että kannattajaryhmiä saadaan vielä paikan päälle lisää, etenkin Serbiasta.

Loppuun ajattelin vielä koota pienen sanaston, sillä mediassa on välillä ollut käsitteet hieman hukassa. Listaus ei tietenkään ole absoluuttinen totuus, mutta käytin sitä itse kandissani ja gradussani ja se peilaa hyvin kansainvälistä tutkimusta. Lue myös muut kannattajuutta käsittelevät blogitekstit, sillä niissä termejä avataan vielä laajemmin.

Fani: Fani on kannattajaa vähemmän sitoutunut ihminen. Fanitus kohdistuu usein pelaajaan tai ulkomaalaiseen seuraan, jota kuitenkin voi seurata suurellakin intensiteetillä.

Ultra: Ultra ei ole synonyymi ääneenkannattajalle. Ultran arvojärjestys on aina seuraavanlainen: 1. kannattajaryhmän etu; 2. kaarteen etu; 3. seuran perinnön etu; 4. kannattajien yhteinen etu (yli rajojen); ja vasta 5. seurajohdon etu. Ultralle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pelaajat ja valmentajat ovat vain numeroita ruletissa.

Capo: Capo on kannattajakatsomon tärkein hahmo. Hän organisoi, hän päättää, hän johtaa, kerää kunnioituksen. Hän on suurin mielipidevaikuttaja ja usein suurin hyötyjä laittomuuksista.

Lanciacori: Hän johtaa laulua, seisoo kuin riivattu kaiteella ja saa intohimollaan muut laulamaan. Hän on se, joka aloittaa laulut, se, joka suurissa kaarteissa käyttää megafonia tai jopa mikrofonia.

Tifo: Tifot ovat katsomokoreografia. Näkyvimmät tifot ovat usein koko katsomon peittäviä lakanoita, overheadtifoja. Toinen yleinen Suomessa nähty tifotyyppi on kaaostifo, jossa paperisilppu, serpentiini ja ilmapallot vievät pääosan. Lisäksi yleisiä ovat mosaiikki- ja kenkä-tifot. Myös pyrot ovat tifoja. Usein tifo koostuu useasta elementistä.

Gemellaggio: Kahden eri seuraa kannattavan ryhmän ystävyyssuhde, joka virallistetaan siten, että molemmat joukkueet kiinnittävät toistensa banderollit tai selkeät ryhmätunnuksensa toistensa katsomoihin.

SLO: Supporters liaison officer. Kannattajaryhmän jäsen, joka tuntee kannattajat ja kannattajat tuntevat hänet ja ennen kaikkea luottavat häneen. Hän toimii viestinviejänä kannattajilta seuralle ja toisin päin. Suuressa maailmassa myös osallistuu vahvasti lippujen hoitoon. Pakollinen Suomessa.

Kannattaja: Kannattajat voidaan jakaa neljään eri tasoon sitoutumisensa perusteella. Ensimmäiseksi kannattaja on osana suurta yleisöä, kannattajia ja seuraajia. Kiinnostuksen, kiintymyksen ja kiehtomisen kautta kannattaja voi edetä kiintymysvaiheeseen. Kiintymysvaiheessa olevat kannattajat ovat seuranneet lajia pitkään ja se on ollut merkittävässä asemassa heidän elämässään. Tässä vaiheessa kannattajalla on hyvät tiedot lajista ja hän on omistautuneempi lajille ja seuralle kuin muissa vaiheissa olevat kannattajat. Toisaalta he kokevat olevansa toisinaan muita kannattajia ylempänä, koska he ymmärtävät peliä paremmin ja heillä on hyvät tiedot lajista. Seuraava askel on olla ”ammattilainen”. Ammattilaiskannattajat tuntevat hyvin toisensa ja uusien pääsy ryhmään on hidasta ja vaikeaa. He pyörittävät kannattajaryhmiä ja toimittavat fanzineja - luovat kulttuuria. Viimeinen vaihe, joka harvalle tulee eteen, on päätyä osaksi koneistoa. Tällöin kannattaja on töissä seuralla.

Kaarre: Kaarre on yleisnimitys kannattajien katsomolle. Kaarteessa ovat usein ”ammattilaiskannattajat” ja kiintymysvaiheessa olevat kannattajat. Suurissa kaarteissa on useita kannattajaryhmiä, jotka voivat käydä sisäistä valtataistelua kaarteen hallinnasta. Vahvin ryhmä pyörittää kaarretta ja pyrkii muokkaamaan sen ilmapiiriä mieleisekseen.

Viisi vuotta kulisseissa

Keväällä 2011 FC Lahden Kannattajien ja FC Lahden seurajohdon tapaamisessä heitettiin yön pikkutunneilla ajatus, että entä jos kannattajat kirjoittaisivat talkoilla otteluennakoita köyhän seuran sisältököyhille nettisivuille. Esimerkkinä käytettiin keskustelupalsta Futisforum2:lle kirjoitettuja ennakointeja FC Lahden otteluista. Seurajohto lupasi harkita ja kokeilla muutaman ottelun kohdalla.

Alussa kirjoittajakaarti oli suuri ja jokainen sai kirjoittaa kerran. Itselleni napsahti toivomani Jippo-FC Lahti, sillä asuin Joensuussa ja tunsin omasta mielestäni molemmat joukkueet ja pelitavat hyvin. Myös heikkoudet ja vahvuudet olivat molempien joukkueiden osalta hallussa. Jälkikäteen luettuna teksti on aivan hirveää ja sisältää vielä muutaman virheenkin, mutta vastaanotto oli positiivista.

Syksyllä kirjoittaminen väheni, sillä kannattajien ja seurajohdon sukset olivat lievästi ristissä. Hoidin kuitenkin oman vuoroni, kuten kesällä oli sovittu. Talvella FC Lahden silloinen toimitusjohtaja Ari Koskinen kutsui minut ja toisen ennakoita kirjoittaneen henkilön, Miko Heikkisen kahville Lahden kauppahalliin. Kysymys oli suora: Haluatteko jatkaa ennakoiden kirjoittamista ja pystyttekö kirjoittamaan myös raportit?

Tartuimme molemmat tehtävään. Nyt, tasan viisi vuotta ensimmäisestä ennakostani, kirjoitan yhä niin ennakoita kuin raporttejakin. Tämän lisäksi olen päässyt sukeltamaan seuran historiaan ja kirjoittamaan muun muassa seuran historiikkia, työstämään käsiohjelmaa, joka on kahden viimeisen kauden aikana ottanut harppauksia eteenpäin. Mutta ennen kaikkea tämä viisivuotisjakso on tarjonnut unohtumattomia elämyksiä, uusia tuttavuuksia ja tuhansien kilometrien varrella tuhansia ja tuhansia tarinoita.

Alkuaikoina raporttien tekeminen oli haasteellista, sillä ottelut eivät näkyneet mistään ja näin ollen oli pakko olla paikalla, jos halusit kirjoittaa raportin. Tosin, pidän tätä itselleni edelleen ohjenuorana, että ainoastaan paikanpäällä olemalla pystyy huomioimaan kaiken oleellisen. Toisaalta taas ilman hidastuksia kirjoitettuihin raportteihin on päätynyt joitakin kardinaalivirheitä, kun tilannetta ei ole nähnyt hyvin. Yksi suurimmista virheistä lienee Liigacupin finaali-raportti, jossa puskumaali oli todellisuudessa jalalla tehty sijoitus. Vastakkaisesta kulmasta vasta-aurinkoon katsottuna tilanteet näyttävät joskus erikoisilta.

Raporteissa ja ennakoissa on oikoluvusta huolimatta välillä kirjoitusvirheitä. Joskus kirjoitusvirhe voi muuttaa lauseen sisältöä melko erilaiseen suuntaan. Jaakko Lepola loukkaantui kesken pelin ja hänet vaihdettiin pois. Lepolan Lahden vierailu ei ollut muutenkaan mikään menestystarina. Kirjoittamassani raportissa luki, että Jaakko Lepola jouti pois kentältä. Yhden u-kirjaimen puuttuminen muutti lauseen merkitystä, freudilainenko?

Ennakoissa loin itselleni aivan ensimmäisestä ennakosta asti oman tyylini. Se on saanut sekä kiitosta, että haukkuja. Vuosien mittaan se on kuitenkin alkanut kääntyä itseään vastaan ja ennakoista on tullut liian kaavamaisia. Kenties olisi aika uusiutua.

Ennakoiden kirjoittaminen kuitenkin lähtee aina taustatöiden teosta. Käytän keskimäärin noin kymmenen tuntia vastustajaa kohden selvittääkseni pelityylejä, pelaajia ja pelaajen taustoja ja muuta sälää. Välillä kuitenkin ennakot ovat syntyneet hirveällä kiireellä mitä omituisemmissa paikoissa. Esimerkiksi kerran olen kirjoittanut ennakon keskellä Ruotsia Burger Kingissä matkalla Göteborgiin. Suomessa vastaava paikka lienee Viitasaari tai Kyyjärvi, joissa molemmissa on kirjoitettu yksi ennakko.

FC Lahdella on ollut tänä aikana kolme toimitusjohtajaa ja niiden lisäksi monta muuta henkilöä, jotka vastaavat seuran mediasta. En tässä ketään erikseen kiittele, sillä kaikki ovat tehneet oman arvokkaan panoksensa seuran eteen. Samalla ajan jaksolla Lahdella on ollut kolme päävalmentajaa, joista yksi, Tommi Kautonen sai potkut kesken sopimuskauden. Muistan yhä Kautosen palopuheen hänen viimeiseksi jääneen ottelun lehdistötilaisuudessa. Joskus on vain suljettava omat tunteet taka-alalle ja keskityttävä työhön. Myös Juha Malisen ja Toni Korkeakunnaksen kanssa on koettu niin ilon kuin surun hetkiä.

Vastustajan valmentajat ovat myös muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olleet mukavia keskustelukumppaneita. Pidin erityisesti Job Dragtsman ja Pekka Lyyskin tyyleistä. Pelaajien kohtaamisia on myös ollut lukuisia. Niistä ehkä mieleenpainuvin oli Jyväskylässä, jossa kirjaimellisesti törmäsin Eero Markkaseen. Katselin aivan toiseen suuntaan kävellessäni ja vaihtaessani kuulumisia Eero Kortteen kanssa, kun Markkanen tuli kulman takaa vastaan ja jysäytin poskeni Markkasen varsin lihaksikkaaseen rintaan.

Tärkein viiden vuoden aikana oppimani asia on kuitenkin se, että sitoutuminen antaa niitä suurimpia tunteita. Olen tänä aikana tavannut lukuisia vapaaehtoisia, jotka eivät laske seuransa eteen käytettyjä tunteja. Niitä talkoolaisia, jotka huolehtivat pikkuhommista lähtien puitteet kuntoon Suomen suurimmalle lajille. He tuskin koskaan saavat ansaitsemaansa kiitosta, mutta joskus se suurin kiitos on saada olla osana yhteisöä.

Ja loppuun vielä hieman itsensä korostamista. Laskin huvikseni itse käyttämäni tunnit viime viikolta, jolloin FC Lahdella oli kaksi peliä, toinen kotona ja toinen vieraissa. Alkuviikko sisälsi vielä käsiohjelman viimeistelyä ja pari haastattelua. Lisäksi torstain pelistä kirjoitin ennakon ja raportin. Laskin vielä historiikkiin käytetyn ajan ja lopputulos hipoi lähes sataa tuntia. Yksi sana: INTOHIMO!

Toukokuun polttopiste

Käyn tässä blogikirjoituksessa nopeasti läpi toukokuun polttavat aiheet. Jos joku asia nostaa vielä uudestaan päätään, saatan blogata siitä vielä laajemmin. Toimikoon tämä lähinnä keskustelunavauksena suuntaan tai toiseen.

Suomalaisen jalkapallon yhtenä ikuisuusongelmana on ollut olosuhteet. Nyt olosuhteisiin ollaan usealla paikkakunnalla panostettu ja uusien stadioneitten avajaisia odotellaan vesi kielellä sekä Seinäjoella, että Vaasassa. Lahdessa puolestaan jahkaillaan saman ikuisuuskysymyksen parissa: Mitä tehdä Kisapuistolle?

Korjataan alkuun omituinen ja virheellinen väittämä, että Kisapuisto on perustettu 1952. Kisapuisto kohosi hiljalleen 1930-luvulla lahtelaisen palloilun keskukseksi läheisten koulujen ansiosta. Helsingin olympialaisia 1952 varten Kisapuisto sai vain kevyen kasvojen kohotuksen, sillä ”stadion” valittiin pelipaikaksi varsin viime tingassa. Nykyinen pääkatsomo on puolestaan 1960-luvun alusta. Aurinkokatsomo, lahtelaisten suussa usein pessimistisesti sadekatsomo, uudistettiin pitkän väännön jälkeen 2012 ja nurmikenttä sai valaistuksen 2014. Nyt uuden ja modernin stadionin rakentaminen saattaa nytkähtää eteenpäin, sillä stadionsuunnitelma on tällä hetkellä kaupungin byrokratiakoneiston rattaissa.

Lahden ja Kisapuiston suurin ongelma rahan jälkeen on se, että Lahdesta löytyy jo yksi stadion, jota on kehitetty vastaamaan nykyaikaisia vaatimuksia. Hiihtostadion on maailmanlaajuisesti uniikki ja eksoottinen ympäristö pelata jalkapalloa. Yleisöllä on kaikki, mitä Suomessa stadionilta voi toivoa. Katsomo on katettu ja lämmitetty, sosiaalitilat ovat tältä vuosituhannelta ja VIP-tilat on helppo järjestää stadionin sisälle. Lisäksi kauan tapeltu valotaulu on vihdoin käyttökunnossa. Hiihtiksen ainoa ongelma onkin lopulta se, että se ei ole jalkapallostadion.

FC Lahti perustettiin noin 20 vuotta sitten ja uuden seuran tavoitteena oli saada Kisapuistoon uusi stadion. Tänä aikana uusia esityksiä, havainnekuvia ja suunnitelmia on ilmestynyt jo toista kymmentä. Yksi asia näitä kuitenkin yhdistää: maksajaa ei ole! Ja siitä päästään ongelmaan numero 1. Kaupungin maksaessa lystin, joudutaan tyytymään kompromisseihin. Ensimmäinen kompromissi lienee luonnonnurmesta luopuminen. Seuraavat pelot itselläni ovat ne, että tehdään säästäen sekundaa, eli tehdään stadion, joka ei sovellu jalkapalloon, koska säästetään ja ei tehdä kerralla kokonaista. Jos tässä suunnitelmassa ei tulla tekemään kokonaista stadionia, on sen toteutuminen tulevaisuudessa entistä epätodennäköisempää.

Jäämme kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan, millaisia päätöksiä lautakunnissa ja valtuustossa leivotaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Toinen toukokuun puheenaihe oli Suomen Cupin uudistaminen. Olen kyseisestä kilpailusta blogannut vuosia sitten, aikana, jolloin kilpailun alamäki alkoi. Nyt kilpailusta on kadonnut lopullisesti kaikki se hohto, jännitys ja perinteet, jotka sillä vielä oli.

On hyvä, että liitossa on havaittu tarve uudistaa alamaissa olevaa kilpailua. Päätöksellä aikaistaa kilpailu alkamaan edellisellä kaudella ja korvaamalla Liigacupin lohkovaihe Suomen Cupin lohkovaiheella mentiin suoraan sanoen perse edellä puuhun. Suomen Cupin pitäisi olla koko jalkapalloperheen yhteinen kilpailu, jossa jokaisella joukkueella on mahdollisuus voittaa kilpailu. Lohkovaihe, johon mahtuu vain muutama alasarjalainen, käytännössä poistaa mahdollisuuden yllätyksiin. Kerrasta poikki -systeemi on tehnyt jokaisesta pelistä merkityksellisen. Nyt lohkovaiheessa tulee Cupin luonteeseen outoja merkityksettömiä otteluita.

Liigacup ei koskaan noussut kovin suureen arvoon joukkueiden, kannattajien tai itse liigan asteikolla. Se oli kuitenkin löytänyt jonkinasteisen paikkansa pimeässä talvessa ja pienellä viilauksella ja pitkäjänteisyydellä siitä olisi tullut vielä arvostettu ”kolmoskilpailu”.

Suomen Cup puolestaan kärsi päätöksestä, jossa alkukierrokset pelattiin halleissa tammikuussa ennen kukonlaulua tai lepakkovuoroilla. Alasarjajoukkueet jättivät osallistumatta yksi toisensa jälkeen ja osallistujamäärät ovat pudonneet naurettavan pieniksi kilpailussa, jonka tulisi olla koko jalkapalloperheen yhteinen. Veikkausliigaseurat ovat tietenkin kiitelleet päätöstä, sillä se vähentänee otteluruuhkaa kesältä. Ei kai se nyt niin justiinsa, jos tuhottiin kaksi kilpailua siinä sivussa?

Annan nyt ilmaisen vinkin Palloliitolle. Luopukaa lohkovaiheesta, palauttakaa Liigacup ja palauttakaa Suomen Cup koko jalkapalloperheen ylpeydenaiheeksi siten, että pienet seurat voivat järjestää koko kylän tapahtumia suuria ja mahtavia liigaseuroja vastaan kesällä. Suomen Cup ei saa olla vain liigaseurojen kilpailu!

Kolmanneksi nostan esiin myös aiheen, josta olen blogannut useita kertoja: Kannattajakatsomot. Toukokuun yhdeksi klikkiotsikoksi nousi ”äärioikeistolainen” Nissa Fans -banderolli Helsingin IFK:n kannattajien marssilla ja katsomossa. Banderollin herättämässä keskustelussa vedettiin valitettavasti mutkia suoraksi kovemmalla prosentilla kuin täystuho Jari-Matti Latvala.

Aloitetaan olettamuksesta, että OGC Nicen kannattajakaarre on apoliittinen, sillä sen poliittisuudella ei ole tekstin alkuvaiheessa merkitystä. Puhutaan ensin banderollien symboliikasta yleisesti, jonka jälkeen syvennytään kyseiseen banderolliin. Lopuksi käyn yleisesti läpi politiikkaa kaarteissa (asiasta enemmän kiinnostuneet voivat odottaa, että julkaisen vanhan harjoitusseminaarini Italian ultrien politisoitumisesta ja tiivistelmän kandistani suomalaisesta kannattajakulttuurista, jossa sivuan myös politiikkaa).

Kannattajakaarteiden banderollit kertovat, mitkä ryhmät ovat paikalla. Lyhyesti sanottuna ottelu on kannattajien välistä sotaa, jossa voittaja on lopulta se, joka sanoo viimeisen sanan, on kovempi ja uskottavampi, äänekkäämpi ja näyttävämpi. Lähtökohtaisesti ryhmien nimet ovat usein varsin väkivaltaisia ja voimaa ihannoivia, myös Suomessa, esimerkiksi kaartit, armadat ja valloittajat. Lisää kovuutta ja uskottavuutta ryhmälle haetaan symboliikalla, joka yhdistää pääkalloja, hirviötä, eläimiä, heraldisia symboleita, sarjakuvia, historian tai jalkapalloilun persoonia, aseita ja poliittisia symboleita (pätee myös suomalaisiin kannattajakatsomoihin).

Poliittinen symboli tai sen mukaelma ei välttämättä kerro kaarteen aatemaailmasta mitään, vaan kovuutta haetaan yleensä ääripäiden symboliikkaan viittaamalla, myös ristiin oikealta ja vasemmalta. Kyseisessä NF-banderollissa flirttailtiin brittiläisen äärioikeistolaisen National Front -puolueen logolle ja Yhdysvaltojen sisällissodan Konfederaation lipulle. Oikeastaan banderolli oli kekseliäs, siinä oli yhdistelty kaksi tunnettua symbolia ja aiheuttaman kohunsa takia Nissa Fans sai ”sanoa” viimeisen sanan, sillä he olivat kuumin puheenaihe Stadin derbyn jälkeen.

Lopuksi käydään vielä läpi politiikkaa eurooppalaisissa kaarteissa. On totta, että kaarteet ovat ääriajattelulle loistavia kasvualustoja, sillä kaarteet perustuvt vahvaan hierarkiaan ja vahvaan johtaja-auktoriteettiin. Vahva johtaja saa itseään etsivät nuoret miehet koukkuunsa helposti. Pääosin kuitenkin kaarteiden ja ryhmien poliittisuus on symbolista ja irrelevantti asia itse kannattajille, joiden sisäinen ajatusmaailma voi olla päinvastainen. Pelkän symboliikan perusteella Nissa Fansin poliittisuutta ei voida todistaa, eikä sillä lopulta edes ole merkitystä, pääasia, että suomalaiset ovat saaneet myötäloukkaantua. Urheilu ja politiikka ovat kuitenkin lopulta aina yhdessä, saa se meidät loukkaantumaan tai ei. Politiikan tunnistaminen vaatii kuitenkin enemmän tuntemusta, kuin yhden banderollin.

Neljäs toukokuun nosto löytyy Turusta, jossa vaeltaa laiva ilman päämäärää. Turun Interin pitkäaikainen päävalmentaja Job Dragtsma erosi yllättäen kesken kauden. Hollantilaisen kommenteista ja Interin tekemisestä on paistanut intohimon puute. Dragtsma myönsi, ettei ole kykenevä kääntämään joukkueen kelkkaa. Dragtsma sai Interissä paljon hyvää aikaan, mutta viimeisiä kausia leimasi pysähtyneisyyden aika. Paperilla joukkue oli mitalikandidaatti, mutta peliesitykset ailahtelivat liiaksi. Nyt mitataan Interin kykyä uusiutua ja pitkäjänteisyyttä rakentaa tyhjästä menestystä.

Viimeisenä ja toukokuun positiivisena uutisena nostan esiin kannattajien seurat. Kannattajien perustama AFC Wimbledon nousi lopulta Englannin kolmanneksi korkeimmalle sarjatasolle. Helsinkiläisellä Jokerit FC:llä ja Tampereen Unitedilla on molemmilla selkeät ja yksinkertaiset suunnitelmat kasvaa ja nimenomaan aktivoida ja kasvattaa yhteisöjään. Molemmilla suomalaisseuroilla näyttää olevan pullat hyvin uunissa ja toivottavasti myös suomalaiset AFC Wimbledonit saavat syksyllä nousujuhlat. Voisin tässä vielä loppuun muistuttaa pitkäjänteisyydestä ja muista kliseistä, mutta en uhraa sille tilaa. Laitan loppuun kiitoksen molempien seurojen työlle jalkapallokulttuurin eteen!

Kulttuuri koostuu pienistä palasista historiaa