Harri Heinonen määrittelee ultrat intohimoisiksi jalkapalloseuran kannattajiksi, jotka erottuvat tavallisista katsojista värikkyydellään ja äänekkyydellään ja ovat äärimmäisen sitoutuneita jalkapalloon, samalla kuitenkin media liittää ultrat usein huliganismiin, jos ottelutapahtumissa syntyy järjestyshäiriöitä. Kuitenkaan ultrat eivät ole välttämättä huligaaneja, sillä Heinosen määritelmän mukaan huligaanit menevät stadionille vain tappelemaan. Ultrat sitä vastoin menevät kannustamaan omaa joukkuettaan, vaikka tapahtumien niin vaatiessa hekään eivät tappelusta peräänny. Usein ultrat kannattavat vain seurajoukkueita eivätkä maajoukkuetta Italialaiset seurat, jotka myöhemmin nostan esimerkiksi pelaavat tai ovat pelanneet Italian korkeimmalla sarjatasolla, Serie A, tai toiseksi korkeimmalla tasolla, Serie B.
Valitsin aiheekseni Italian jalkapallokannattajakulttuurin kehityksen 1960–luvun lopusta 2000-luvulle. Työssäni etsin selitystä ultra-kulttuurin syntyyn ja sen politisoitumiseen. Tarkemmin sanottuna siihen mikä sai italialaiset miehet perustamaan seurasta riippumattomia kannattajayhdistyksiä ja mitkä tekijät aiheuttivat mahdollisesti uusien kannattajayhdistysten poliittisen suuntautumisen. Käsittelen aihetta vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelulla.
Tutkimuskirjallisuutena käytän Harri Heinosen väitöskirjaa Jalkapallon Lumo (2005), joka kertoo suomalaisesta Everton-faniudesta. Hän käyttää paljon esimerkkejä myös Italian kannattajakulttuurista. Lisäksi käytän Antonio Roversin artikkelia The birth of the 'ultras': The rise of football hooliganism in Italy (1994), joka käsittelee ultrien sosiaalista taustaa, Pierre Lanfranchin yhdessä Stephen Waggin kanssa kirjoittamaa artikkelia Cathedrals in concrete: Football in Southern European Society (1995), joka kertoo Välimeren alueen jalkapallokulttuurista ja Sebastien Louisin Le Phenomene Ultras En Italie : Histoire Du Mouvement Des Groupes De Supporters-Ultras De 1968 a 2005 Essai (2006), joka on väitöskirja ultrista. Käytän myös huliganismin ja kannattajakulttuurin määrittelyssä apunani Gary Armstrongin tutkimusta Football Hooligans: Knowing the Score (1998), joka käsittelee englantilaista kannattajakulttuuria alakulttuureineen. Kirjailija Tim Parksin matkakertomuksen A Seasonwith Verona. Travels around Italy in Search of Illusion, National Character and... Goals! (2003) jätin huomioimatta, koska Harri Heinonen pitää
teosta osittain fiktiivisenä kuvauksena.
Euroopan jalkapalloliitto, UEFA, on säännöissään kieltänyt stadioneilla ja niiden välittömässä läheisyydessä muun muassa kaikki poliittiset julisteet ja banderollit. Tämä määräys on tullut voimaan 1985.
2. Ultrien synty
Antonio Roversin mukaan Englannin jalkapallokatsomoissa 1950-luvun lopussa alkanut muutos kohti äänekkäämpiä ja näkyvämpiä kannattajia levisi vuosikymmen myöhemmin myös Italian katsomoihin. Seuran organisoimat kannattajayhdistykset käsittivät yleensä vanhempia, työssäkäyviä noin 40-60-vuotiaita miehiä. Miehet kuuluivat yhdistyksiin vain varmistaakseen lippujen saatavuuden, sillä seura tarjosi liput myyntiin ensin yhdistyksen jäsenille, ja helpottaakseen vieraspelimatkojen organisointia.
Sebastien Louisin mukaan ensimmäinen ultra-ryhmä perustettiin 1968 Veronassa, kun paikallisen Hellas Verona F.C.:n nuoret, noin 20-vuotiaat kannattajat, halusivat kannattaa joukkuettaan seisaaltaan, ääneen laulaen, savupommein ja soihduin ja lipuin ja banderollein. Tämä sai vanhemmat katsojat siirtymään muualle. Louis kuitenkin korostaa, että nämä nuoret miehet eivät suinkaan olleet uusia kannattajia vaan olivat olleet stadioneilla isiensä kanssa pienestä pitäen ja usein he myös pysyivät seurojen organisoimien kannattajayhdistysten jäseninä. Roversin mukaan ilmiö levisi nopeasti muillekin italialaisille stadioneille ja aluksi ryhmät koostuivat lähinnä vain toisilleen ennalta tutuista ihmisistä. Lisäksi ryhmät syntyivät ilman vanhempien kannattajien kontrollia, joten varsin radikaalitkin uudistukset kannustamisessa tarttuivat helpommin mukaan. Heinosen mukaan myös joissain tapauksissa nuoret naiset ovat perustaneet ultraryhmiä, jotka ovat olleet suunnattuja ja avoimia vain naisille. Sekä Heinonen että Armstrong esittävät, että kannattajilla oli halu käyttäytyä poikkeavasti arjen normeja ja katsomojen normeja vastaan. Myös yhteisöllisyys ajoi perustamaan uusia ryhmiä.
Heinosen mukaan väkivaltaisuudet eivät olleet uusi asia italialaisessa jalkapallokulttuurissa, vaan ne olivat olleet osa vanhempienkin kannattajien kulttuuria. Heinonen toteaa väkivaltaisuuksien olleen traditio alueiden välisissä kilpailuissa. Väkivaltaisuudet siirtyivät jatkumona myös uudelle ultra-sukupolvelle, joskin välienselvittelyt suoritettiin stadionin läheisyydessä, eikä enää stadionilla. Vaikka Roversin mukaan tappeluissa on paljon teatraalisia piirteitä, ei vahingoilta ole vältytty. Ensimmäinen kuolonuhri ultrien välisissä yhteenotoissa syntyi Roomassa 28.10.1979, jossa AS Roman ja Lazion kannattajien tappelussa kuoli Lazion kannattaja. Samalla kaudella useilla paikkakunnilla oli vastaavanlaisia järjestyshäiriöitä, koska otteluiden turvatoimet olivat olemattomia. Näissä välikohtauksissa käytettiin aseina esimerkiksi metalliputkia, stilettejä ja metalliketjuja. Samoihin aikoihin Italian parlamentissa käytiin jopa keskustelua jalkapallon kieltämisestä.
Organisoituessaan ultraryhmät kasvoivat aluksi entuudestaan toisilla tutuilla nuorilla, mutta saavuttaessa yleisen hyväksynnän muilta katsojilta, alkoivat ryhmät kasvaa myös ryhmän perustajille entuudestaan tuntemattomilla seuran kannattamisesta kiinnostuneilla nuorilla miehillä. Ryhmien välistä kilpailua esiintyi heti alusta asti. Syinä tähän pidetään sekä halua tukea omaa joukkuetta ja näin ollen saada vastustajan joukkue ja kannattajat pelkäämään, että yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamista. Paremmuutta mitattiin lauluilla, erilaisilla koreografioilla eli tifoilla, joihin kuuluivat paperisilppu, savut ja soihdut, ja jäsenmäärällä. Uskottavuutta ja mainetta ryhmälle haettiin myös tappelemalla vastustajan kannattajien kanssa. Aluksi pääviholliset tulivat historiallisten alueklikkien mukaan, esimerkiksi eteläinen Italia vastaan pohjoinen.
3. Ultrien politisoituminen
1980-luvun loppuun mennessä ultraryhmissä oli tapahtunut uusi sukupolven vaihdos. Samaan aikaan myös oikeisto alkoi ”soluttautua” stadioneille. Louisin mukaan eräs oikeistolainen ryhmittymä jopa levitti omaa aatettaan näkyvästi stadioneilla. Alussa stadioneilla nähtiin jopa
natsilippuja ja kuultiin juutalaisvastaisia lauluja. Heinonen toteaa, että ryhmät militarisoituivat, kun ne omaksuivat sotilaallisen organisaatio- ja toimintamallin, koska osalle ultraryhmistä tuli tärkeämmäksi itse väkivalta kuin jalkapallo. Tämä kuitenkin johti monesti siihen, että vahvan johtohenkilön puute jätti ryhmät lyhytikäisiksi.
Antonio Roversin mukaan lopullinen politisoituminen alkoi vasemmiston herätessä aivan 1980-luvun lopussa. Hän näkee tähän syynä Italian yhteiskunnan yleiseen muutokseen. Roversi nostaa esille vastakkainasettelun äärioikeiston ja äärivasemmiston välillä myös jalkapallon ulkopuolella. Louisin mukaan ultrat olivat nuorisoliikkeitä ja monet nuoret ottivat osaa myös kommunistiseen tai uusfasistiseen toimintaan, koska monien muiden nuorisoliikkeiden tavoin ultratkin kapinoivat vanhempiensa yhteiskuntaa vastaan. Lähinnä poliittinen toiminta oli kuitenkin vain osallistumista mielenosoituksiin ilman aatteen paloa. Toki Louis mainitsee, että jokaisessa ihmismassassa saattoi olla myös niitä, joille aate oli rakkaampi.
Harri Heinosen mukaan poliittiset ääriliikkeet eivät kuitenkaan näytelleet katsomoissa keskeistä roolia, vaan poliittisen aatteen tunnustamisella haluttiin luoda imago kovasta ultraryhmästä. Louisin mielestä ultrat kantavat poliittisia symboleita ilman poliittista sisältöä. Symboleilla pyritään vain provosoimaan vastustajan kannattajia. Esimerkkinä hän käyttää Livornon vasemmistoultria, jotka pitävät stadionilla Stalinin kuvaa, Neuvostoliiton ja Pohjois-Korean lippuja ja laulavat vanhoja fasistivallan aikaisia vasemmistolauluja ja hirttolauluja fasisteille. Hän kertoo, kuinka vasemmistoultrat heiluttelevat Pohjois-Korean lippua vain siksi että he esittävät kapinallisia ja oikeistoultrat esittävät fasistitervehdyksiä tietämättä lainkaan, miksi he niin tekevät.
Kuitenkin poliittiset ääriliikkeet ovat saaneet syyn uudelle vastakkainasettelulle kannattajien keskuudessa. Alkuaikoina vasemmisto- ja oikeistokannattajia oli Louisin arvion mukaan suurinpiirtein yhtä paljon. 2000-luvun alussa arviolta 70 prosenttia ultrista oli oikeistolaisia. Tämä on johtanut siihen, että vasemmistoultrat ovat alkaneet tehdä yhteistyötä keskenään, joukkueesta riippumatta. He perustivat yhteisen Resistenza ultras – nimisen vasemmistokannattajien liiton, jonka tarkoituksena on toimia fasistikannattajia vastaan. Liitto ei ole hyvin organisoitunut, mutta sen suurin saavutus oli sopimus vasemmistokannattajien keskinäisten tappeluiden ja vihanpidon
lopettamisesta.
Myös median vaikutus mielikuviin ultrista on ollut suuri. Roomalaisessa lehdistössä Livornosta on puhuttu leikkisästi Livornogradina, viitaten juuri kaupungin joukkueen vasemmistoultriin. Vastaavasti oikeistokannattajista tunnettu Lazio oli eräiden journalistien silmissä Nazio. Etenkin paikallislehdistö rakentaa otteluennakoissaan vastakkainasettelua juuri politiikan ja aluehistorian kautta.
2000-luvun ultrien suurimmaksi vastustuksen aiheeksi on noussut jalkapallon kaupallistuminen. Heinosen mukaan seurajoukkueen pelipaidalla varustettu ultra lankeaa kaupallisen hyväksikäytön kohteeksi ja menettää autonomiansa suhteessa seuraan. Ultrat ovatkin kehittäneet omia pukeutumiskoodistoja, joissa vältetään seuratunnuksia.Tätä alakulttuuria kutsutaan myös casual cultureksi. Vasta tämä ultrien alakulttuuri irrottautui täydellisesti seurojen omista kannattajayhdistyksistä.
4. Yhteenveto
Ultraryhmien synty johtui suureksi osaksi nuorten miesten halusta poiketa arkisista normeista, haluna kapinoida vanhempiensa yhteiskuntaa vastaan. Syiksi voidaan nostaa myös intohimo jalkapalloon ja kannatettuihin seuroihin ja kannattamisen uudet tuulet Englannista. Lisäksi yhtenä tekijänä on kaikkeen jalkapallokannattamiseen kuuluva halu tuntea yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä. Autonomisuus ja seurasta riippumattomuus astuivat kuvaan vasta uusien sukupolvien myötä kaupallisuuden vastustamisen vallatessa katsomoita. Vasta tässä vaiheessa syntyi mielestäni seurasta riippumattomat kannattajayhdistykset, protestina jalkapallon kaupallisuudelle.
Kannattajayhdistysten politisoitumisen taustalla on se, että politisoitumisella haluttiin luoda mielikuva kovemmasta ja pelottavammasta ryhmästä. Todellisuudessa poliittinen aktiivisuus ja valveutuneisuus oli hyvin vähäistä ja politisoitumisella haettiin juuri kapinaa yhteiskuntaa vastaan ja provosointia vastustajan kannattajia kohtaan. Osittain tällä haluttiin myös luoda vastakkainasettelua ja luoda omaa yhteenkuuluvuutta. Ultrien politisoituminen heijastuukin juuri
Italian yhteiskunnan muutoksesta, jolloin monet nuoret osallistuivat poliittiseen liikehdintään ilman aatteen paloa. Vaikka todellisia aatteita ei stadioneilla suuressa mittakaavassa nähdä, media tullee jatkossakin pitämään kiinni oikeisto-vasemmisto vastakkainasettelusta, joka takaisi otteluille lisää painoarvoa.
Kyseinen teksti on lyhennelmä Joensuun yliopiston historian laitokselle tekemästäni Seminaari I -työstä. Se on hyväksytty 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti