Suomalaisen katsomokulttuurin vertaaminen muihin maihin tuntuu olevan nykyään median ja anglofiilien elämäntehtävä. Tämä vertailu on täysin turhaa, koska Suomessa on suomalainen kulttuuri ja muissa maissa omat kulttuurit. Asia ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Elämme globaalissa maailmassa ja jalkapallo on universaali laji. Tällöin uudet tuulet puhaltavat myös periferioille ja muokkautuvat osaksi alkuperäistä kulttuuria.
Suomen katsomoissa on nähty vuosien saatossa monenlaisia ilmiöitä aina cupjuna-huumasta muutaman katsojan sateessa seisoskeluun. Tässä kulttuurikeskustelussa on lähes aina unohdettu, että jalkapalloseuralla on myös muita kannattajia kuin viime aikoina yleistyneitten kannattajaryhmien jäsenet. Myös kannattajaryhmien välistä vertailua keskenään on turha nostaa jalustalle, sillä jokainen ryhmä toimii eri lähtökohdista. Suomesta löytyy niin rekisteröityjä yhdistyksiä kuin rekisteröimättömiä organisoituja ryhmiä.
Suomen Maajoukkueen Kannattajat (SMJK) on saanut useana vuotena tunnustusta niin kotona kuin vieraskentillä. Pohjoiskaarre on noussut Suomen suurimmaksi kannattajakatsomoksi vauhdilla. Vertailu ja perustelu tälle erinomaisuudelle on haettu kotimaisesta seurajalkapallosta. Vertailussa kuitenkin unohdetaan maaotteluiden juhlaluonne. Maajoukkueen kannattajat ovat pikemminkin elämysmatkalaisia, joita maajoukkueen seuraaminen ja tunnelma kiinnostaa vain maaottelupäivinä. Näkisinkin SMJK:n jäsenet faneina, jotka kuluttavat popkulttuurin tuotetta siinä missä musiikista kiinnostunut ihminen kuluttaa kerran kesässä festareilla. Todellinen kannatus ja sitoutuminen luodaan kotimaisissa sarjoissa, koska tapahtumien ja kontaktien määrä on suurempi.
Seurajoukkueiden kannattajaryhmät ovat kooltaan pieniä ja kohtalaisen homogeenisiä. Näen tämän suurimmaksi syyksi sitoutumisen asteeseen. Silti pienen ja homogeenisen ryhmänkin sisään muodostuu sisäisiä ryhmiä, joiden välille hierarkia. Löyhät hierarkiat ovat havaittavissa mistä tahansa kannattajaryhmästä. Homogeenisyys ei ole syynä ryhmien pienuuteen vaan syyt löytynevät muualta.
Suurimpana ongelmana Suomessa on seurakulttuurin puute. Suurissa asutuskeskuksissa on enää vähän yleisseuroja. Yleisseurat antavat aivan erilaisen tartuntapinnan verrattuna erikoisseuroihin. Tästä syystä useat jalkapalloihmiset näkevät jääkiekon vastustajana eikä niinkään mahdollisuutena. Tekemällä yhteistyötä voi olla mahdollisuus oppia ja kehittyä.
Toisena ongelmana on suomalaisten kenttien olosuhteet. Kentät ovat lentokenttämaisia ja suuremmankin yleisön tunteenilmaisut karkaavat luomatta tunnelmaa. Seurauksena on otteluiden jääminen "vain" jalkapalloksi.
Kolmanneksi nostaisin esiin suomalaisten jalkapallotoimijoiden ja turvallisuushenkilöstön tietotaidon puutteen. Ääneenkannattajat tai muilla tavoin tunteensa ilmaisevat leimataan häiriötä aiheuttaviksi. Kynnys ilmaista tunteita nousee, vaikka tunteiden ilmaisu pelin luonteeseen kuuluukin. Esimerkiksi teoksessa Kuningas Jalkapallo(1947) tuomari ja toimittaja Yrjö Tuhkunen kirjoittaa siitä, kuinka yleisöllä on oikeus kimpaantua, koska se kuuluu ottelun kehyksiin, yleisö on maksanut pääsylipuistaan ja tunteet antavat jalkapallolle sen värikkyyden, jota ilman ei yksikään ottelu saa olla.
Kaiken kaikkiaan futis on parasta paikan päällä ja sitä pelataan Suomessa ympäri vuoden.
hyvähyvä. mie näkisin, että jalkapallokentät pitäisi yhä useammin rajata kunnollisilla rakennuksilla & katsomorakenteilla (läpinäkemättömillä), jolloin kentästä tulisi paremmin rajattu tila ja loppuisi lentokenttämäisyys. fanikulttuuri nousuun.fi. näkeehän sen jäkiksen mestispeleissä, että suljetuissa tiloissa syntyy tunnelmaa, vaikka katsojia olisi vain "vähän." futikseen pitää saada sama henki ja aloittaa siitä, että futiskentät reunustetaan rakennuksilla, jotka estävät äänen karkaamista.
VastaaPoista-kr
ps. verkkoaidat pitäis kieltää lailla, varsinkin urheilupaikkojen yhteydestä. ne eivät ole hyviä missään tehtävässä.