Kahtia jaettu kaupunki

Jalkapallo yhdistää, mutta samalla erottaa enemmän ihmisiä toisistaan kuin mikään muu asia. Maailmassa on lukemattomia kaupunkeja, jotka jakautuvat kahteen osaan, kun kaupungin jalkapalloseurat ottavat mittaa toisistaan. Yleensä tässä ”hyvän ja pahan” välisessä taistelussa on kyse myös muusta, kuin pallopelistä. Se on politiikkaa, uskontoa, petettyjä lupauksia ja maantiedettä. Tämä on tarina yhdestä jaetusta kaupungista.

Suomen vanhoista kaupungeista nuorin Lahti sai kaupunkioikeudet 1905. Väkiluvultaan ja pinta-alaltaan pieni kaupunki kasvoi hyvien liikenneyhteyksien ja logistiikan perässä syntyneiden teollisuuslaitosten takia nopeammin kuin yksikään toinen suomalainen kaupunki. Edes Lahden yli pyyhkäissyt vuoden 1918 tapahtumien aalto, eikä 1930-luvun lama pysäyttäneet väestönkasvua ja ympäröivien hämäläisseutujen maalta kaupunkiin muuttoa. Silti Lahti oli vielä ennen toista maailmansotaa puurakenteinen ja köyhä, alle 30000 ihmisen kaupunki. Poikkeuksena muihin Suomen vanhoihin kaupunkeihin, oli Lahti erittäin työläisvoittoinen ja hyvin yksikielinen.

Lahden urheilullista elämää hallitsivat ennen 1940-lukua pesäpallo ja talven suksilajit, joissa paikallinen hiihtoseura on yhä Suomen menestynein. Lisäksi Lahden Ahkerassa harjoitettiin yleisurheilun kanssa myös joukkuepelejä, kuten jalkapalloa. Lahtelaiset TUL-seurat olivat kaupungin punaiseen taustaan nähden äärimmäisen heikkoja. Lahden Taimi ja Lahden Kaleva keskittyivät enemmän kuntourheiluun ja yksilölajeihin. Taimen toimintaa haittasi myös Suomen 1930-luvun poliittinen ilmapiiri, jonka seurauksena Taimi joutui kiellettyjen seurojen listalle (käytännössä toiminta tapahtui salassa).

Puhtaasti Palloliiton alaisuuteen ensimmäinen seura, Lahden Pallo-Miehet (LPM), perustettiin 1934. Seura oli apoliittinen, mutta ajan yleisen ilmapiirin mukaan kevyesti oikealle suuntautunut. Suuri osa pelaajista oli kuitenkin punaista työväkeä ja heidän poikiaan, sillä toinen Lahden urheilukentistä sijaitsi Paavolan työläiskaupunginosassa, toisen ollessa enemmän Ahkeran yleisurheilijoiden käytössä. Ennen toisen maailmansodan syttymistä LPM:n menestys jäi kuitenkin varsin vaatimattomaksi.

Viipuri oli väkiluvultaan Suomen toiseksi suurin kaupunki. Samalla se oli taloudellisesti yksi tärkeimmistä kaupungeista ja sen yrityselämä oli vilkasta. Vilkas satama puolestaan elävöitti kaupunkikulttuuria ja maailman uudet tuulet saapuivat nopeasti osaksi viipurilaisten elämää. Toisaalta Viipuri oli myös karjalaisten pääkaupunki, joten karjalaisten tavat leimasivat kaupunkia vahvasti.

Viipuriin 1891 perustettu Reipas on ollut Suomessa edelläkävijänä monessa urheilulajissa. Sillä on ollut toimintaa noin 20 eri lajissa. Jalkapallo tuli seuran lajivalikoimaan vuonna 1908, eli heti SPL:n perustamisen jälkeen. Reipas oli jalkapallossa aivan maan huippuseuroja.

Talvisodan syttyessä ja Moskovan rauhansopimuksen seurauksena tontti- ja asuntopulasta kärsivään Lahteen saapui noin 5000 evakkoa. Evakkojen mukana Lahteen tuli muun muassa Viipurin Reipas. Reippaan palloilutoiminta hajaantui hetkellisesti ympäri Suomea, mutta hajaannus vain vahvisti reippaalaisten identiteettiä. Vaikka talvi- ja jatkosota vaikeuttivat Suomen urheiluelämää, järjestivät Viipurin Reippaan jaostot uudessa kotikaupungissaan kilpailuja lahtelaisten seurojen kanssa. Usein kilpailujen ja näytösten tuotot lahjoitettiin yleishyödyllisiin kohteisiin.

Sotien jälkeen seuran Viipurin Reippaan viralliseksi kotipaikaksi tuli Lahti. Lahteen oli tullut paljon viipurilaisia yrityksiä työntekijöineen. Lahdessa ollut työvoimapula sai vielä maaseudun siirtokarjalaisia muuttamaan kaupunkiin, joten evakkoja oli Lahdessa noin 10000. Näistä viipurilaisia oli arviolta puolet.

Karjalaisuus muodosti Lahdessa uusia asuinalueita. Etenkin Kerinkallion, Pirttiharjun, Venetsian, Vesteråsin ja Siperian kaupunginosat olivat karjalaisvoittoisia. Lisäksi niin sanottu Pikku-Viipuri muokkasi kaupunkikuvaa paljon. Uusien tulokkaiden tavat tuntuivat vanhoista asukkaista oudoilta, kuten myös toisin päin. Vaikka jonkin asteista syrjimistä löytyi, yhteinen harmonia kahden kulttuurin välille syntyi ajan saatossa. Hämäläisten pöydistä löytyneet tuuvinki, mämmi ja sahti levisivät karjalaispöytiin ja karjalaispöydistä karjalanpaisti, piirakat ja munavoi puolestaan saivat mahdollisuutensa hämäläiskodeissa. Myös tavoista muodostui kahden kulttuurin sekamelska, kun esimerkiksi karjalaisten pääsiäisperinteet (kuten virpominen) levisivät ympäri Suomea. Eräänlainen me-te-asetelma kuitenkin eli pitkään etenkin 1910- ja 1920-luvulla syntyneiden kesken. Osin syy tähän oli myös poliittinen, mutta esimerkiksi parinmuodostus aiheutti kahden kulttuurin välisiä kahakoita.

Reipas auttoi monia karjalaisia evakkoja kotiutumaan ja ennen kaikkea sopeutumaan Lahteen. Vaikka seura varsin nopeasti integroitui osaksi lahtelaista urheiluelämää, muodostui jalkapallossa vahvat leirit. Peruslahtelaiset kannattivat LPM:ä, siirtolaistaustaiset (ei välttämättä edes karjalaiset) liittyivät Reippaaseen. Reippaassa kantava voima oli yhä viipurilaisten perinteiden vaaliminen, sillä olihan seura yksi Suomen vanhimmista. 1950-luvulla pienempien lajien harrastajat kuitenkin vähitellen liittyivät paikallisiin lajin erikoisseuroihin. Palloilupiirien kyräily näkyi hyvin esimerkiksi harjoitusvuorojen jaossa. Reipas harjoitteli Kivimaalla ja Miljoonakylän kentällä, siinä missä vanhat lahtelaiset varasivat keskustasta vastavalmistuneen Kisapuiston ja Ursan kentän.

Joukkueiden taloudellinen tilanne oli varsin erilainen. Viipurilainen liike-elämä oli päässyt erittäin hyvin jaloilleen Lahdessa ja oli Reippaan talouden kivijalka. LPM oli puolestaan ajautunut UPOn kodinkonetehtaan alaisuuteen ja nimi muuttuikin pian Upon Palloksi. Talous ei kuitenkaan kohentunut aivan toivotulla tavalla ja Upon Pallon kaudet olivat enemmän selviytymistä, kuin kehittymistä.

Reipas alkoi irtautua viipurilaisista juuristaan 1960-luvulla. Reippaan järjestämät evakkoseurojen kilpailut vähenivät ja seuran sisällä alettiin puhua Lahden Reippaaksi muuttumisesta. Nuoremman sukupolven lahtelaistuminen oli jo alkanut, sillä Reippaan sisälle perustettiin Kerin Urheilijat. Nimi oli vahvasti uuteen kotipaikkaan kiinnittyvä ja sen perustajissa oli paljon nuorta evakkotaustaista jäsenistöä, jolla muistikuvia Viipurista ei ollut yhtä runsaasti kuin emoseuran johdolla. Kompromissina Lahden Reipas otti hallittavakseen jalkapallon ja jääkiekon.

Oikeastaan voisi todeta, että evakot hyväksyivät kohtalonsa diasporasta. Sotien jälkeisen poliittisen ilmapiirin takia karjalaisuuden (karjalaisuudella tarkoitan etenkin viipurilaisten kaupunkikulttuuria ja Raja-Karjalan aunuksenkarjalan kulttuuripiiriä) säilyttäminen ja kehittäminen oli vaikeaa. Puhutaan niin sanotusta karjalaisesta identiteetistä, jossa kulttuurin ulkoiset piirteet ovat kadonneet ja tietoisuutta karjalaisuudesta vaalitaan. Jalkapallossa tämä näkyi siten, että vaikka Reipas ja reippaalaiset olivat lahtelaistuneet, heidän kollektiivinen muistinsa muisti yhä evakkomatkan ja vääryyden kotinsa menettämisestä rajan taa. Reipas keräsi sateenvarjonsa alle myös Lahden seudulle sijoitetut rajakarjalaiset (etenkin Suojärven ja Salmin seudun aunuksen karjalaa puhuvaa väestöä), joilla oli erittäin vähän yhteistä edes viipurilaisten kanssa (pääosa rajakarjalaisista oli ortodokseja).

1960- luvulla Lahden derbyt Upon Pallon ja Lahden Reippaan välillä olivat suosittuja. Asetelma oli selkeä, karjalaiset vastaan lahtelaiset. Parhaimmillaan paikallisotteluissa kävi yli 8000 katsojaa. Upon Pallon talous ei silti kestänyt pääsarjan vaatimuksia ja Reippaankaan talous ei ollut enää vakain mahdollinen (karjalaisen liike-elämän pienentynyt tuki meni vahvemmin emoseuralle). Reippaan piireissä heräsi ajatus seurojen fuusiosta. Seurat parsivatkin kokoon fuusiojoukkueen loppuvuodesta 1968. Nimestä ei kuitenkaan päästy yhteisymmärrykseen, sillä Reipas ei halunnut luopua omista perinteistään. Lahtelaisille nimi ei käynyt missään nimessä.

Vuosi 1969 tunnettiin maailmalla rakkauden kesästä. Lahdessa tunnelmat olivat hieman päin vastaiset. Vastanaineet Upon Pallo ja Reipas riitautuivat ja avioliitto jäi lyhyeksi. Reipas nappasi pelaajat päältä, eikä halunnut lopulta luopua viipurilaisista juuristaan. Vasta perustettu ja farmiseuraksi ajateltu Lahti-69 joutui heti syntyessään pahaan rakoon. Ilman kokeneita pelaajia sarjassa pysyminen oli haastavaa, mutta lahtelaiset onnistuivat lopulta siinä. Samana kesänä Lahteen syntyi vuosikymmeniä jatkunut syvä katkeruus, kyräily, kuppikuntaisuus ja me-te-ajattelu.

Lahtelaisen jalkapallon menestysvuosina 1970- ja 1980-luvuilla paikallisottelut olivat kaupungin kahtia jakavia tapahtumia. Rajalinjat noudattivat edelleen pitkälti 1940-luvulla muotoutuneita lahtelaiset vastaan siirtolaiset asetelmia (ei niinkään pelaajistossa vaan kannattajissa). Seurat valuivat yhä kauemmas toisistaan ja siitä kärsi paikallinen jalkapallolobbaus. Siinä missä Reippaalla oli ollut vahva taloudellinen kivijalka pian Lahteen saapumisen jälkeen, oli sen tuki hukattu yrityksillä unohtaa juurensa liian nopeasti. Samalla seuran poliittinen painoarvo putosi marginaaliin (Reippaan johtokunta koostui samoista nimistä kuin lista Lahden rikkaimmista), sinne missä lahtelaiset seurat olivat olleet koko historiansa ajan. Kun molemmat seurat vielä kyräilivät keskenään eivät olosuhteet kehittyneet, koska yksittäisellä seuralla ei ollut tarvittavaa vipuvartta poliittiseen lobbaukseen.

Neuvostoliiton kaatuminen ja 1990-luvun lama iski lahtelaisiin kovaa. Vanha piipputeollisuus katosi Lahdesta lähes yhdessä yössä. Samalla seuroilta katosi paljon pitkäaikaisia sponsoreita. Lisäksi mesenaatit seurojen takana poistuivat. Molemmat seurat sukelsivat syvälle. Kaiken kukkuraksi seuroilta oli identiteetit hukassa. Reippaan uudesta sukupolvesta oli tullut täysin lahtelainen ja se, mikä seurat oli erottanut toisistaan, oli poissa. Paikallispeli, joka jakoi kaupungin, oli poissa, sillä lahtelaiset olivat ensi kertaa ylpeitä lahtelaisuudestaan. Lyhyesti sanottuna noin 60 vuodessa evakoista tuli lahtelaisia ja jaetusta kaupungista yhtenäinen.