Löysin siivotessani vanhoja lehtileikkeitä ja kuluneen näköisen Sokoksen muovipussin. Tutkailin pussin sisältöä ja sieltä löytyi vanhoja kausijulkaisuja. Siivous unohtui samantien ja ryhdyin lukemaan niitä läpi. Peräkkäin pussista nousi FC Kuusysin vuosien 1974 ja 1994 kausijulkaisut. Molemmat ovat siis samalla juhlajulkaisuja. Aloitin totta kai vanhemmasta.
Pienenä poikana itselleni tuli hyvin selväksi se, että olen syntynyt ns. "Kyykkä-sukuun". Lahden Pallomiesten ja Kuusysin pöytäliput isovanhempieni kirjahyllyssä olivat aina ihailun kohteena. Pienenä niihin ei saanut koskea. Mutta palaan nyt nostalgiasta kädessäni oleviin julkaisuihin.
Vuoden '74 julkaisu on täynnä mainoksia. Hauskimpana yksityiskohtana samalla sivulla olleet ev.lut.kirkon ja Amer-tupakan mainokset. Pelaajien ja henkilöstön esittelyyn on uhrattu vain yksi aukeama, josta löytyvät vain pelaajien nimet, syntymäajat, ammatit ja pelipaikat (maalivahti, puolustaja, rakentaja ja hyökkääjä). Lisäksi välissä on irrallinen historiikki, jossa lähinnä vain on menneiden vuosien joukkuekuvia. Historiikki on lyhyt ja jäykkä kertomus mitä tapahtui minäkin vuonna. Historiikin lopussa mainitaan kuitenkin jo satavuotisjuhlat vuonna 2034.
Uudemmassa, vuoden 1994 julkaisussa on myös historiikki, tai katsaus historiaan. Vuoteen 1973 teksti noudattelee lähes sanasta sanaan 20 vuoden takaista julkaisua. Siitä eteenpäin teksti muuttuu paljon lennokkaammaksi ja juttua oli vielä rikastettu kuvilla Etelä-Suomen Sanomien etusivuista. Historiakatsauksen loppuun oli vielä lisätty suomalaisittain monipuoliset tilastot. Huomattavaa koko kausijulkaisussa on kuitenkin kaikkien muiden Veikkausliigajoukkueiden pelaajalistat ammatteineen. Nopealla silmäilyllä joka joukkueesta löytyi tuttuja jalkapallovaikuttajia.
Kausijulkaisuiden erona on se, että uudempi julkaisu esittelee myös seuran juniorit. Jokaisesta junnujoukkueesta on joukkuekuva ja pelaajien nimet. Nimilistat vilisevät tuttuja pelaajia.
Luulisi, että Kuusysin paluu miesten sarjoihin herättäisi jotain tunteita. Valitettavasti entisajan hohtoa ei saa enää takaisin, ainakaan itseni kohdalla. Nyt kuopattiin City Stars, joka kuitenkin sentään herätti pientä sympatiaa hyvänä Cup-joukkueena. Ehkä silti käyn katsomassa Kuusysin pelejä, ehkä en.
Otetaan nyt tähänkin loppuun tietokilpailu kysymys. Palkintona futisaiheinen DVD ja vastausaikaa helmikuun loppuun. Vastaukset kommenttiosioon. Ketä vastaan Kuusysi pelasi juhlaottelun 1974 ja ketä vastaan 1994?
perjantai 25. helmikuuta 2011
maanantai 21. helmikuuta 2011
Missä meni vikaan?
Suomessa jalkapalloa on tutkittu hyvin vähän kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä. Jalkapallon historian kirjoitus on harvemmin ankkuroitu ympäröivään yhteiskuntaan tai sen muutoksiin. Historioille on ollut olennaista vain kirjata vuosi vuodelta urheilullinen menestys (paitsi Palloliitto ei tee tätäkään kunnolla). Jalkapallotutkimus on keskittynyt lähinnä harrastukseen ja taktiseen analysointiin.
Voidaan kuitenkin sanoa, että kehitystä ja muutosta on tapahtunut. Luin isoisältäni saatua Kuningas Jalkapalloa (1947) ja jo siinä puhuttiin, kuinka Palloliiton tulisi julkaista teos jalkapallon historiasta Suomessa. Pitkään odotettu julkaisu näki päivän valon ja saattoi historian yksien kansien väliin liiton juhlavuonna 2007. Valitettavasti teos on vain pintariipaisu aiheesta eikä pureudu pintaa syvemmälle. Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi tehdasurheilusta voisi antaa Hannu Itkosen Varkautta käsittelevä Kenttien Kutsu (1996) tai lähes pelkästään jalkapalloa Valkeakoskella käsittelevä Kaj Raskion pro Gradu -työ Tulolähteen tulee pulputa kirkkaana (2003).
Sama ongelma toistuu myös toimittajilla. Useilla urheilutoimittajilla löytyy yksi, kaksi leipälajia, mutta he joutuvat kirjoittamaan kaikesta ympärillä tapahtuvasta, pureutumatta pintaa syvemmälle yhdessäkään lajissa. Lisäksi urheilutoimittajien perinteinen ja historiallinen ote urheilutapahtumista estää kaavoista poikkeamisen. On kuitenkin ihailtavaa nähdä uuden sukupolven esiinmarssia. Kiistelty Tuomas Virkkunen on näyttänyt toimittajille uudenlaisen lähestymistavan jalkapalloon. Hän tekee taustatyöt kiitettävästi ja sijoittaa selostuksensa ympäröivään maailmaan ja yhteisöön. Lisäksi Suomessa on ongelmana se, että piirit ovat liian pienet. Kukaan ei uskalla kritisoida, koska sana kiirii nopeasti. Kritiikki kuitenkin usein auttaa parantamaan suoritustasoa niin kentällä kuin näppäimistön äärellä.
Suurin ongelma kuitenkin on seurojen välinpitämätön asenne omaan historiaansa kohtaan. Historiikit ja historiateokset ovat usein vasemmalla kädellä hutaistuja, tiedoiltaan puutteellisia ja nöyristeleviä. Sukupolvenvaihdos sekä seuratoimijoissa että kirjoittajissa tuo toivottavasti muutoksen tähän asiaan ja näemme laadukkaita lehtikirjoituksia, historiikkejä ja tutkimuksia kuningaslajista.
Loppuun vielä pieni tietokilpailukysymys, josta nopeimmalle oikein vastanneelle luvassa yllätyspalkinto. Vastaukset toivon kommenttiosioon. Mitkä mainokset löytyivät vuoden 1995 FC Kuusysin pääsylipusta TPS:a vastaan 2.7.1995 pelatussa ottelussa? Todettakoon vielä, että TPS voitti ottelun 1-0. Kilpailuaika päättyy 28.2.2011 kello 23:59
Voidaan kuitenkin sanoa, että kehitystä ja muutosta on tapahtunut. Luin isoisältäni saatua Kuningas Jalkapalloa (1947) ja jo siinä puhuttiin, kuinka Palloliiton tulisi julkaista teos jalkapallon historiasta Suomessa. Pitkään odotettu julkaisu näki päivän valon ja saattoi historian yksien kansien väliin liiton juhlavuonna 2007. Valitettavasti teos on vain pintariipaisu aiheesta eikä pureudu pintaa syvemmälle. Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi tehdasurheilusta voisi antaa Hannu Itkosen Varkautta käsittelevä Kenttien Kutsu (1996) tai lähes pelkästään jalkapalloa Valkeakoskella käsittelevä Kaj Raskion pro Gradu -työ Tulolähteen tulee pulputa kirkkaana (2003).
Sama ongelma toistuu myös toimittajilla. Useilla urheilutoimittajilla löytyy yksi, kaksi leipälajia, mutta he joutuvat kirjoittamaan kaikesta ympärillä tapahtuvasta, pureutumatta pintaa syvemmälle yhdessäkään lajissa. Lisäksi urheilutoimittajien perinteinen ja historiallinen ote urheilutapahtumista estää kaavoista poikkeamisen. On kuitenkin ihailtavaa nähdä uuden sukupolven esiinmarssia. Kiistelty Tuomas Virkkunen on näyttänyt toimittajille uudenlaisen lähestymistavan jalkapalloon. Hän tekee taustatyöt kiitettävästi ja sijoittaa selostuksensa ympäröivään maailmaan ja yhteisöön. Lisäksi Suomessa on ongelmana se, että piirit ovat liian pienet. Kukaan ei uskalla kritisoida, koska sana kiirii nopeasti. Kritiikki kuitenkin usein auttaa parantamaan suoritustasoa niin kentällä kuin näppäimistön äärellä.
Suurin ongelma kuitenkin on seurojen välinpitämätön asenne omaan historiaansa kohtaan. Historiikit ja historiateokset ovat usein vasemmalla kädellä hutaistuja, tiedoiltaan puutteellisia ja nöyristeleviä. Sukupolvenvaihdos sekä seuratoimijoissa että kirjoittajissa tuo toivottavasti muutoksen tähän asiaan ja näemme laadukkaita lehtikirjoituksia, historiikkejä ja tutkimuksia kuningaslajista.
Loppuun vielä pieni tietokilpailukysymys, josta nopeimmalle oikein vastanneelle luvassa yllätyspalkinto. Vastaukset toivon kommenttiosioon. Mitkä mainokset löytyivät vuoden 1995 FC Kuusysin pääsylipusta TPS:a vastaan 2.7.1995 pelatussa ottelussa? Todettakoon vielä, että TPS voitti ottelun 1-0. Kilpailuaika päättyy 28.2.2011 kello 23:59
tiistai 1. helmikuuta 2011
Minne menet Suomen Cup?
Jalkapallon Suomen Cup on ollut muutosten kourissa viimeiset pari vuotta. Ensin cupista poistettiin juniori- ja ikämiesjoukkueet ja finaalipäivää aikaistettiin. Nyt cupin aloitus on siirretty tammikuulle. Kauden 2012 cup alkaa näillä näkymin syksyllä 2011. Ketä tämä uudistus palvelee?
Se ei palvele yleisöä, ei joukkueita (liigajoukkueita lukuunottamatta), eikä todellakaan cupin arvostusta. Ainoa, ketä uudistus palvelee on Palloliiton henkilökunta, joka saa vuosi vuodelta vähemmän joukkueita osallistumaan cupiin. Idea kilpailun aloittamisesta tammikuussa on hyvä, mutta olosuhteet eivät sitä vielä mahdollista moneen vuoteen. Jos taas cup aloitetaan edellisenä syksynä tulisi nämä kierrokset muuttaa ehdottomasti karsinnaksi. Ongelmana tässä on joukkueiden hajoaminen aina kauden loputtua.
Kilpailun arvoa saattaisi nostaa myös kakkos-, kolmos- ja nelosjoukkueiden tiputtaminen cupista. Näille joukkueille piiricupit olisivat se oikea paikka kokea cuphuumaa. Kuten myös junnujoukkueille. Näin karsintaa ei tarvitsisi tehdä edellisenä syksynä ja cupin voisi aloittaa huhtikuussa, jolloin kentät ja joukkueet olisivat kunnossa. Finaali huipentaisi kauden marraskuussa, jolloin samana viikonloppuna pelattaisiin myös junnujen, naisten ja piirien finaalit.
Cupia tulisi myös markkinoida enemmän. Palloliiton sivuilta on äärimmäisen hankala löytää tietoa Suomen toiseksi tärkeimmästä kilpailusta. Kyseessä on kuitenkin kilpailu, joka tavoittaa suurimman osan suomalaisista seuroista ja niiden henkilöstöstä. Cupviikonloppuna voisi Palloliitto järjestää myös seminaareja ja koulutuksia.
Lisäksi palkintorahojen nostaminen lisäisi seurojen kiinnostusta. Esimerkiksi kolmannelle kierrokselle pääsy toisi ilmottautumismaksun takaisin ja neljäs kierros tuplaisi rahamäärän. Nykyisessä mallissa, jossa vain voittaja ja kakkonen saavat suolarahoja, ei palvele kuin muutamaa seuraa huipulla. Rahoitus järjestyisi nostamalla osallistumismaksuja, joka alasarjajoukkueille on tällä hetkellä naurettavan pieni. Samalla se karsisi huumoriporukoita pois tai pakottaisi nämäkin ottamaan kilpailun vakavasti.
Myös cupin tilastointia voisi parantaa. Muutamana vuonna on saatu jo nettiin maalintekijät, mutta mikä estäisi kaikkien kokoonpanojen ja pöytäkirjamerkintöjen saamista koko kansan nähtäville. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan tilastot lisäävät mielenkiintoa seurata urheilua. Miksi siis sulkea tämä mahdollisuus pois?
Kuitenkin tämän vuoden cup on ollut farssi. Otteluita pelataan jäisillä tekonurmilla, aamuvarhaisella, jolloin joukkueet eivät kerkeä edes lämmittelemään ja sovelletuilla säännöillä. Jalkapallo on peli joka kestää 90 minuuttia. Mutta mikäli Palloliittoa ei kiinnosta ottaa huomioon jalkapalloväen toiveita, pitäkää tunkkinne!
Se ei palvele yleisöä, ei joukkueita (liigajoukkueita lukuunottamatta), eikä todellakaan cupin arvostusta. Ainoa, ketä uudistus palvelee on Palloliiton henkilökunta, joka saa vuosi vuodelta vähemmän joukkueita osallistumaan cupiin. Idea kilpailun aloittamisesta tammikuussa on hyvä, mutta olosuhteet eivät sitä vielä mahdollista moneen vuoteen. Jos taas cup aloitetaan edellisenä syksynä tulisi nämä kierrokset muuttaa ehdottomasti karsinnaksi. Ongelmana tässä on joukkueiden hajoaminen aina kauden loputtua.
Kilpailun arvoa saattaisi nostaa myös kakkos-, kolmos- ja nelosjoukkueiden tiputtaminen cupista. Näille joukkueille piiricupit olisivat se oikea paikka kokea cuphuumaa. Kuten myös junnujoukkueille. Näin karsintaa ei tarvitsisi tehdä edellisenä syksynä ja cupin voisi aloittaa huhtikuussa, jolloin kentät ja joukkueet olisivat kunnossa. Finaali huipentaisi kauden marraskuussa, jolloin samana viikonloppuna pelattaisiin myös junnujen, naisten ja piirien finaalit.
Cupia tulisi myös markkinoida enemmän. Palloliiton sivuilta on äärimmäisen hankala löytää tietoa Suomen toiseksi tärkeimmästä kilpailusta. Kyseessä on kuitenkin kilpailu, joka tavoittaa suurimman osan suomalaisista seuroista ja niiden henkilöstöstä. Cupviikonloppuna voisi Palloliitto järjestää myös seminaareja ja koulutuksia.
Lisäksi palkintorahojen nostaminen lisäisi seurojen kiinnostusta. Esimerkiksi kolmannelle kierrokselle pääsy toisi ilmottautumismaksun takaisin ja neljäs kierros tuplaisi rahamäärän. Nykyisessä mallissa, jossa vain voittaja ja kakkonen saavat suolarahoja, ei palvele kuin muutamaa seuraa huipulla. Rahoitus järjestyisi nostamalla osallistumismaksuja, joka alasarjajoukkueille on tällä hetkellä naurettavan pieni. Samalla se karsisi huumoriporukoita pois tai pakottaisi nämäkin ottamaan kilpailun vakavasti.
Myös cupin tilastointia voisi parantaa. Muutamana vuonna on saatu jo nettiin maalintekijät, mutta mikä estäisi kaikkien kokoonpanojen ja pöytäkirjamerkintöjen saamista koko kansan nähtäville. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan tilastot lisäävät mielenkiintoa seurata urheilua. Miksi siis sulkea tämä mahdollisuus pois?
Kuitenkin tämän vuoden cup on ollut farssi. Otteluita pelataan jäisillä tekonurmilla, aamuvarhaisella, jolloin joukkueet eivät kerkeä edes lämmittelemään ja sovelletuilla säännöillä. Jalkapallo on peli joka kestää 90 minuuttia. Mutta mikäli Palloliittoa ei kiinnosta ottaa huomioon jalkapalloväen toiveita, pitäkää tunkkinne!
maanantai 31. tammikuuta 2011
Sankarista petturiksi
Berat Sadik. Berat Sadik kohosi Lahdessa kannattajien suosikiksi ja nyt hän lähti pelaamaan Lahden veriviholliseen HJK:hon. Klubiin siirtyminen jos joku on anteeksiantamatonta. Kysykää vaikka Ville Taulolta.
Lahtelainen Helsinki-viha on vanhempaa perua kuin yksikään jalkapalloseura tässä maassa. Helsingin porvarit saivat siirrettyä kertaalleen markkinat pois Lahdesta 1700-luvulla. 1878 Lahti sai markkinansa takaisin ja nämä markkinat keräsivät helsinkiläisiä tappelemaan Lahteen. Tänä päivänä juurikin urheiluseurat symboloivat kaupunkeja ja Klubi mielletään osaksi isoa ja pahaa Helsinkiä.
3.1. Tatu Airo arvosteli Vaihtopenkki-blogissaan FC Lahden kannattajia Mikko Hauhian, joka siis siirtyi takavuosina Lahdesta Klubiin, siirron aiheuttamasta vastustuksesta. Jalkapalloon kuuluu ympäri maailmaa konstruoidut vihollisuudet. Ne luovat peliin suolan. Moni lahtelainen haluaa todennäköisesti katsoa mieluummin FC Lahdessa sellaisia pelaajia, jotka ovat sitoutuneita pelaamaan Lahdessa ja jakamaan yhteisön arvot. Tietenkään kannattajat eivät edusta koko FC Lahden ympärilleen luomaa yhteisöä, mutta kannattajien mielipidettä ei tule unohtaa, koska he ovat osa maksavaa yleisöä.
Tatu Airon on ilmeisesti vaikea ymmärtää jalkapallon ympärillä pyöriviä tunteita. Mitä muuta kannattaja tarvitsee kuin kotiseuturakkautta ja uskollisuutta? Eikö siis kannattajilla ole yhteisön jäseninä oikeus vaatia tätä myös muilta? Jari Litmanen ja Rafael, jotka Airo nostaa esimerkeiksi Klubista Lahteen siirtyneiksi pelaajiksi, ovat osoittaneet olevansa lahtelaisia, eivätkä ole siirtyneet FC Lahdesta Klubiin. Huomaatko eron?
Berat Sadik, Tuomas Haapala, Ville Taulo ja Mikko Hauhia. Te olette näyttäneet kerran FC Lahdelle persettä, ettekä ole enää tervetulleita Lahteen.
Lahtelainen Helsinki-viha on vanhempaa perua kuin yksikään jalkapalloseura tässä maassa. Helsingin porvarit saivat siirrettyä kertaalleen markkinat pois Lahdesta 1700-luvulla. 1878 Lahti sai markkinansa takaisin ja nämä markkinat keräsivät helsinkiläisiä tappelemaan Lahteen. Tänä päivänä juurikin urheiluseurat symboloivat kaupunkeja ja Klubi mielletään osaksi isoa ja pahaa Helsinkiä.
3.1. Tatu Airo arvosteli Vaihtopenkki-blogissaan FC Lahden kannattajia Mikko Hauhian, joka siis siirtyi takavuosina Lahdesta Klubiin, siirron aiheuttamasta vastustuksesta. Jalkapalloon kuuluu ympäri maailmaa konstruoidut vihollisuudet. Ne luovat peliin suolan. Moni lahtelainen haluaa todennäköisesti katsoa mieluummin FC Lahdessa sellaisia pelaajia, jotka ovat sitoutuneita pelaamaan Lahdessa ja jakamaan yhteisön arvot. Tietenkään kannattajat eivät edusta koko FC Lahden ympärilleen luomaa yhteisöä, mutta kannattajien mielipidettä ei tule unohtaa, koska he ovat osa maksavaa yleisöä.
Tatu Airon on ilmeisesti vaikea ymmärtää jalkapallon ympärillä pyöriviä tunteita. Mitä muuta kannattaja tarvitsee kuin kotiseuturakkautta ja uskollisuutta? Eikö siis kannattajilla ole yhteisön jäseninä oikeus vaatia tätä myös muilta? Jari Litmanen ja Rafael, jotka Airo nostaa esimerkeiksi Klubista Lahteen siirtyneiksi pelaajiksi, ovat osoittaneet olevansa lahtelaisia, eivätkä ole siirtyneet FC Lahdesta Klubiin. Huomaatko eron?
Berat Sadik, Tuomas Haapala, Ville Taulo ja Mikko Hauhia. Te olette näyttäneet kerran FC Lahdelle persettä, ettekä ole enää tervetulleita Lahteen.
Jalkapallo on yhteinen kieli
Jos pitäisi mainita hienoin hetki jalkapallon parissa, moni kaivaisi esiin suosikkijoukkueensa voittoja tai omia voittoja. Itselleni kuitenkin hienoin hetki ja muisto jalkapallosta oli vuonna 2006 tehty matka Venäjälle. Siellä kävimme paikallisessa ongelmanuorten koulussa, jossa oli kehitysvammaisten ja alkoholistivanhempien lapsien lisäksi muita normaaliin koulutyöskentelyyn kykenemättömiä lapsia. Kun lapset pääsivät välitunnille ja tulkki hävisi, ei meillä löytynyt enää yhteistä kieltä. Sitten joku kaivoi esille jalkapallon. Jalkapallo oli meidän yhteinen kieli ja ilo. Lapsien ja meidän silmistä paistoi suuri innostuneisuus ja olimme yhtä suurta perhettä.
On sanottu, että ihmisiä yhdistää kaksi asiaa: musiikki ja jalkapallo. Tuona toukokuisena päivänä yhdistävä tekijä oli jalkapallo. Myös muualla reissatessani olen huomannut, että puhe kääntyy usein tuohon mystiseen pallopeliin.
Vaikka suomalaiset harvemmin puhuvat tuntemattomille ihmisille junissa tai linja-autoissa, on urheilusta puhuminen hyvä keskustelun avaus, aivan kuten sää. Parhaan keskustelun tuntemattoman ihmisen kanssa jalkapallosta olen käynyt junassa välillä Lappeenranta-Lahti. Lappeenrannasta matkaan hypännyt mieshenkilö alkoi kertoa elämäntarinaansa ja sitä kuinka jalkapallo on ollut hänen elämässään koossa pitävä voima. Junnuaikoina hänellä ei ollut muita yhteisöjä kuin oma junnujoukkueensa ja siksi hän oli ruvennut ensin valmentamaan junnuja, jonka jälkeen hän toimi erityisnuorten parissa. Hän kertoi kuinka muuten säännöistä piittaamattomat nuoret kuuntelivat ja arvostivat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään sääntöjä ja toisiaan. Jalkapallo oli tuonut myös näille nuorille itseluottamusta ja onnistumisen tunteita.
Jalkapallon suola onkin siis se, että ympäristö, tarkoitus ja pelaajat muuttuvat, mutta laji pysyy samana. Tarvitaan pallo ja pelaaja. Jalkapallo on universaali kieli, joka yhdistää miljardeja ihmisiä. Se nostaa tunteita ja luo yhteisöjä. Jalkapallo luo esikuvia, joihin kuka tahansa voi samaistua. Ja kaikki tämä vain yhdestä pyöreästä esineestä.
On sanottu, että ihmisiä yhdistää kaksi asiaa: musiikki ja jalkapallo. Tuona toukokuisena päivänä yhdistävä tekijä oli jalkapallo. Myös muualla reissatessani olen huomannut, että puhe kääntyy usein tuohon mystiseen pallopeliin.
Vaikka suomalaiset harvemmin puhuvat tuntemattomille ihmisille junissa tai linja-autoissa, on urheilusta puhuminen hyvä keskustelun avaus, aivan kuten sää. Parhaan keskustelun tuntemattoman ihmisen kanssa jalkapallosta olen käynyt junassa välillä Lappeenranta-Lahti. Lappeenrannasta matkaan hypännyt mieshenkilö alkoi kertoa elämäntarinaansa ja sitä kuinka jalkapallo on ollut hänen elämässään koossa pitävä voima. Junnuaikoina hänellä ei ollut muita yhteisöjä kuin oma junnujoukkueensa ja siksi hän oli ruvennut ensin valmentamaan junnuja, jonka jälkeen hän toimi erityisnuorten parissa. Hän kertoi kuinka muuten säännöistä piittaamattomat nuoret kuuntelivat ja arvostivat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään sääntöjä ja toisiaan. Jalkapallo oli tuonut myös näille nuorille itseluottamusta ja onnistumisen tunteita.
Jalkapallon suola onkin siis se, että ympäristö, tarkoitus ja pelaajat muuttuvat, mutta laji pysyy samana. Tarvitaan pallo ja pelaaja. Jalkapallo on universaali kieli, joka yhdistää miljardeja ihmisiä. Se nostaa tunteita ja luo yhteisöjä. Jalkapallo luo esikuvia, joihin kuka tahansa voi samaistua. Ja kaikki tämä vain yhdestä pyöreästä esineestä.
tiistai 25. tammikuuta 2011
Tunteet antavat jalkapallolle sen värikkyyden, jota ilman ei yksikään ottelu saa olla
Suomalaisen katsomokulttuurin vertaaminen muihin maihin tuntuu olevan nykyään median ja anglofiilien elämäntehtävä. Tämä vertailu on täysin turhaa, koska Suomessa on suomalainen kulttuuri ja muissa maissa omat kulttuurit. Asia ei kuitenkaan ole mustavalkoinen. Elämme globaalissa maailmassa ja jalkapallo on universaali laji. Tällöin uudet tuulet puhaltavat myös periferioille ja muokkautuvat osaksi alkuperäistä kulttuuria.
Suomen katsomoissa on nähty vuosien saatossa monenlaisia ilmiöitä aina cupjuna-huumasta muutaman katsojan sateessa seisoskeluun. Tässä kulttuurikeskustelussa on lähes aina unohdettu, että jalkapalloseuralla on myös muita kannattajia kuin viime aikoina yleistyneitten kannattajaryhmien jäsenet. Myös kannattajaryhmien välistä vertailua keskenään on turha nostaa jalustalle, sillä jokainen ryhmä toimii eri lähtökohdista. Suomesta löytyy niin rekisteröityjä yhdistyksiä kuin rekisteröimättömiä organisoituja ryhmiä.
Suomen Maajoukkueen Kannattajat (SMJK) on saanut useana vuotena tunnustusta niin kotona kuin vieraskentillä. Pohjoiskaarre on noussut Suomen suurimmaksi kannattajakatsomoksi vauhdilla. Vertailu ja perustelu tälle erinomaisuudelle on haettu kotimaisesta seurajalkapallosta. Vertailussa kuitenkin unohdetaan maaotteluiden juhlaluonne. Maajoukkueen kannattajat ovat pikemminkin elämysmatkalaisia, joita maajoukkueen seuraaminen ja tunnelma kiinnostaa vain maaottelupäivinä. Näkisinkin SMJK:n jäsenet faneina, jotka kuluttavat popkulttuurin tuotetta siinä missä musiikista kiinnostunut ihminen kuluttaa kerran kesässä festareilla. Todellinen kannatus ja sitoutuminen luodaan kotimaisissa sarjoissa, koska tapahtumien ja kontaktien määrä on suurempi.
Seurajoukkueiden kannattajaryhmät ovat kooltaan pieniä ja kohtalaisen homogeenisiä. Näen tämän suurimmaksi syyksi sitoutumisen asteeseen. Silti pienen ja homogeenisen ryhmänkin sisään muodostuu sisäisiä ryhmiä, joiden välille hierarkia. Löyhät hierarkiat ovat havaittavissa mistä tahansa kannattajaryhmästä. Homogeenisyys ei ole syynä ryhmien pienuuteen vaan syyt löytynevät muualta.
Suurimpana ongelmana Suomessa on seurakulttuurin puute. Suurissa asutuskeskuksissa on enää vähän yleisseuroja. Yleisseurat antavat aivan erilaisen tartuntapinnan verrattuna erikoisseuroihin. Tästä syystä useat jalkapalloihmiset näkevät jääkiekon vastustajana eikä niinkään mahdollisuutena. Tekemällä yhteistyötä voi olla mahdollisuus oppia ja kehittyä.
Toisena ongelmana on suomalaisten kenttien olosuhteet. Kentät ovat lentokenttämaisia ja suuremmankin yleisön tunteenilmaisut karkaavat luomatta tunnelmaa. Seurauksena on otteluiden jääminen "vain" jalkapalloksi.
Kolmanneksi nostaisin esiin suomalaisten jalkapallotoimijoiden ja turvallisuushenkilöstön tietotaidon puutteen. Ääneenkannattajat tai muilla tavoin tunteensa ilmaisevat leimataan häiriötä aiheuttaviksi. Kynnys ilmaista tunteita nousee, vaikka tunteiden ilmaisu pelin luonteeseen kuuluukin. Esimerkiksi teoksessa Kuningas Jalkapallo(1947) tuomari ja toimittaja Yrjö Tuhkunen kirjoittaa siitä, kuinka yleisöllä on oikeus kimpaantua, koska se kuuluu ottelun kehyksiin, yleisö on maksanut pääsylipuistaan ja tunteet antavat jalkapallolle sen värikkyyden, jota ilman ei yksikään ottelu saa olla.
Kaiken kaikkiaan futis on parasta paikan päällä ja sitä pelataan Suomessa ympäri vuoden.
Suomen katsomoissa on nähty vuosien saatossa monenlaisia ilmiöitä aina cupjuna-huumasta muutaman katsojan sateessa seisoskeluun. Tässä kulttuurikeskustelussa on lähes aina unohdettu, että jalkapalloseuralla on myös muita kannattajia kuin viime aikoina yleistyneitten kannattajaryhmien jäsenet. Myös kannattajaryhmien välistä vertailua keskenään on turha nostaa jalustalle, sillä jokainen ryhmä toimii eri lähtökohdista. Suomesta löytyy niin rekisteröityjä yhdistyksiä kuin rekisteröimättömiä organisoituja ryhmiä.
Suomen Maajoukkueen Kannattajat (SMJK) on saanut useana vuotena tunnustusta niin kotona kuin vieraskentillä. Pohjoiskaarre on noussut Suomen suurimmaksi kannattajakatsomoksi vauhdilla. Vertailu ja perustelu tälle erinomaisuudelle on haettu kotimaisesta seurajalkapallosta. Vertailussa kuitenkin unohdetaan maaotteluiden juhlaluonne. Maajoukkueen kannattajat ovat pikemminkin elämysmatkalaisia, joita maajoukkueen seuraaminen ja tunnelma kiinnostaa vain maaottelupäivinä. Näkisinkin SMJK:n jäsenet faneina, jotka kuluttavat popkulttuurin tuotetta siinä missä musiikista kiinnostunut ihminen kuluttaa kerran kesässä festareilla. Todellinen kannatus ja sitoutuminen luodaan kotimaisissa sarjoissa, koska tapahtumien ja kontaktien määrä on suurempi.
Seurajoukkueiden kannattajaryhmät ovat kooltaan pieniä ja kohtalaisen homogeenisiä. Näen tämän suurimmaksi syyksi sitoutumisen asteeseen. Silti pienen ja homogeenisen ryhmänkin sisään muodostuu sisäisiä ryhmiä, joiden välille hierarkia. Löyhät hierarkiat ovat havaittavissa mistä tahansa kannattajaryhmästä. Homogeenisyys ei ole syynä ryhmien pienuuteen vaan syyt löytynevät muualta.
Suurimpana ongelmana Suomessa on seurakulttuurin puute. Suurissa asutuskeskuksissa on enää vähän yleisseuroja. Yleisseurat antavat aivan erilaisen tartuntapinnan verrattuna erikoisseuroihin. Tästä syystä useat jalkapalloihmiset näkevät jääkiekon vastustajana eikä niinkään mahdollisuutena. Tekemällä yhteistyötä voi olla mahdollisuus oppia ja kehittyä.
Toisena ongelmana on suomalaisten kenttien olosuhteet. Kentät ovat lentokenttämaisia ja suuremmankin yleisön tunteenilmaisut karkaavat luomatta tunnelmaa. Seurauksena on otteluiden jääminen "vain" jalkapalloksi.
Kolmanneksi nostaisin esiin suomalaisten jalkapallotoimijoiden ja turvallisuushenkilöstön tietotaidon puutteen. Ääneenkannattajat tai muilla tavoin tunteensa ilmaisevat leimataan häiriötä aiheuttaviksi. Kynnys ilmaista tunteita nousee, vaikka tunteiden ilmaisu pelin luonteeseen kuuluukin. Esimerkiksi teoksessa Kuningas Jalkapallo(1947) tuomari ja toimittaja Yrjö Tuhkunen kirjoittaa siitä, kuinka yleisöllä on oikeus kimpaantua, koska se kuuluu ottelun kehyksiin, yleisö on maksanut pääsylipuistaan ja tunteet antavat jalkapallolle sen värikkyyden, jota ilman ei yksikään ottelu saa olla.
Kaiken kaikkiaan futis on parasta paikan päällä ja sitä pelataan Suomessa ympäri vuoden.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Kohti Lahti Cupia
Lahti Cup 2011 (nykyisin kaiketi Uusi Lahti Cup) on itselleni järjestyksessään 23. Se on muodostunut itselleni perinteeksi, josta en halua, enkä osaa olla pois. Minulle se on aloitus uuteen vuoteen ja uuteen kauteen. Paluu Suurhallin tuoksuun ja tunnelmaan, lämpöön ja kylmyyteen.
Ensimmäisen Lahti Cup viikonloppuni koin vain noin kolmen viikon ikäisenä. Muistikuvia siitä yllättäen ei ole, mutta mukana ollaan oltu. Tämän jälkeen olen istunut katsomossa joka vuosi isäni, äitini, isoisäni tai kavereitteni seurassa. Ensimmäiset todelliset muistikuvat ovat vuodelta 1994, jolloin olin noin kuusivuotias. Olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja innostunut tilastoista. Kirjasin violetilla tussilla käsiohjelmaan kaikki maalit, kortit, vaihdot ja kaikki muut asiat, joita tuon ikäinen voi pitää tärkeinä. Valitettavasti aivan varhaisimmat tilastot ovat kadonneet.
Tilastointi jatkui vuoteen 1997. Tämän vuoden tilastot ovat osittain säilyneet ja jos ne pitävät paikkaansa voidaan sanoa, että itselläni on tieto siitä, kuka on saanut FC Lahden ensimmäisen keltaisen kortin Lahti Cupissa. Mainintana vielä, että kyseisessä turnauksessa on jaettu kortti myös sellaiselle legendalle kuin Steven Polack.
Seuraavat vuodet menivät katsomossa aina samalla paikalla ja kaikki pelit alusta loppuun seuraten. Seuraava jakamisen arvoinen tarina nousee muistin syövereistä vuodelta 2005. Erään ottelun puoliajalla nousin jaloittelemaan ja käänsin selkäni kohti kenttää. Taustalta kuului jotain huutoa ruotsiksi, josta en ymmärtänyt sanaakaan ja kuin varkain pallo kolahti päähäni. Ilmeisesti tuo IFK Mariehamnin pelaaja yritti vielä pyytää anteeksi, mutta kielimuuri esti tämän. Ainakin tapaukselle naurettiin.
Nykyään Lahti Cupista on muodostunut loistava paikka tavata kavereita, niitä kavereita joiden kanssa on eniten vietetty aikaa, mutta jotka ovat opiskelujen ja muitten syitten takia karanneet maailmalle. Lahti Cupissa yhdistyy loistavasti ystävien jälleennäkemiset, isoisän otteluun tuominen (sillä ennen se meni toisin päin ja nyt saan kiittää siitä tuomalla hänet Lahti Cupiin), ja jalkapallo. Mitä muuta voi ihminen enää toivoa? Tuo viikonloppu on saanut minut matkustamaan satoja ja taas satoja kilometrejä ja toivottavasti tämä perinne saa jatkua myös tulevaisuudessa. Siinä on jalkapallon romantiikkaa. Eli Suurhallissa nähdään 28.-30.1.2011.
Loppuun vielä lukijakilpa: Kuka oli FC Lahden ensimmäinen Lahti Cupissa varoituksen saanut pelaaja? Vastausaika loppuu 28.1.2011 klo 14:00 ja ensimmäisenä oikein vastanneelle on luvassa palkinnoksi keräilyharvinaisuus.
Ensimmäisen Lahti Cup viikonloppuni koin vain noin kolmen viikon ikäisenä. Muistikuvia siitä yllättäen ei ole, mutta mukana ollaan oltu. Tämän jälkeen olen istunut katsomossa joka vuosi isäni, äitini, isoisäni tai kavereitteni seurassa. Ensimmäiset todelliset muistikuvat ovat vuodelta 1994, jolloin olin noin kuusivuotias. Olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja innostunut tilastoista. Kirjasin violetilla tussilla käsiohjelmaan kaikki maalit, kortit, vaihdot ja kaikki muut asiat, joita tuon ikäinen voi pitää tärkeinä. Valitettavasti aivan varhaisimmat tilastot ovat kadonneet.
Tilastointi jatkui vuoteen 1997. Tämän vuoden tilastot ovat osittain säilyneet ja jos ne pitävät paikkaansa voidaan sanoa, että itselläni on tieto siitä, kuka on saanut FC Lahden ensimmäisen keltaisen kortin Lahti Cupissa. Mainintana vielä, että kyseisessä turnauksessa on jaettu kortti myös sellaiselle legendalle kuin Steven Polack.
Seuraavat vuodet menivät katsomossa aina samalla paikalla ja kaikki pelit alusta loppuun seuraten. Seuraava jakamisen arvoinen tarina nousee muistin syövereistä vuodelta 2005. Erään ottelun puoliajalla nousin jaloittelemaan ja käänsin selkäni kohti kenttää. Taustalta kuului jotain huutoa ruotsiksi, josta en ymmärtänyt sanaakaan ja kuin varkain pallo kolahti päähäni. Ilmeisesti tuo IFK Mariehamnin pelaaja yritti vielä pyytää anteeksi, mutta kielimuuri esti tämän. Ainakin tapaukselle naurettiin.
Nykyään Lahti Cupista on muodostunut loistava paikka tavata kavereita, niitä kavereita joiden kanssa on eniten vietetty aikaa, mutta jotka ovat opiskelujen ja muitten syitten takia karanneet maailmalle. Lahti Cupissa yhdistyy loistavasti ystävien jälleennäkemiset, isoisän otteluun tuominen (sillä ennen se meni toisin päin ja nyt saan kiittää siitä tuomalla hänet Lahti Cupiin), ja jalkapallo. Mitä muuta voi ihminen enää toivoa? Tuo viikonloppu on saanut minut matkustamaan satoja ja taas satoja kilometrejä ja toivottavasti tämä perinne saa jatkua myös tulevaisuudessa. Siinä on jalkapallon romantiikkaa. Eli Suurhallissa nähdään 28.-30.1.2011.
Loppuun vielä lukijakilpa: Kuka oli FC Lahden ensimmäinen Lahti Cupissa varoituksen saanut pelaaja? Vastausaika loppuu 28.1.2011 klo 14:00 ja ensimmäisenä oikein vastanneelle on luvassa palkinnoksi keräilyharvinaisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)