Vuosi lähestyy loppuaan ja on aika perinteisesti katsoa kulunutta jalkapallovuotta. Vuosi oli poikkeuksellinen ja raskas. Koronaviruspandemia katkaisi liki koko maapallolla jalkapallon kevättalvella ja kaiken epävarmuuden keskellä oli jalkapalloilullinen tyhjiö. En ole ikinä elämässäni ollut yli viikkoa ilman jalkapalloa ja se tuli koettua huhtikuussa. En suosittele kenellekään.
Otetaan vielä alkuun vuoden tunnusluvut. 68 kokonaan paikan päällä nähtyä ottelua. 245 nähtyä maalia, joista kymmenen tuli B-poikien ottelussa FC Lahti – IF Gnistan. Uusia stadioneita tai kenttiä tuli kaksi. Tallinnan Sportland Arena, jossa olin katsomassa FCI Levadian ja FC Kuressaaren välistä ottelua ja Kotkan urheiluhalli, jossa Kotkan Jäntevä isännöi Järvelän Jäppärää. Kaikista 68:sta ottelusta tuli kirjoitettua myös raportti. Raporttien lisäksi kirjoitin vuoden aikana noin 210 muuta futisjuttua.
Kausi alkoi tammikuussa mukavalla kolmen ottelun päivärupeamalla, jossa pelasivat FC Lahden edustusjoukkueen lisäksi A- ja B-junnut. Asetin tuolloin tavoitteeksi nähdä kalenterivuoden aikana vähintään sata ottelua ja kirjoittaa kirjan näistä sadasta ottelusta, sillä vuodesta oli tulossa kaikkien aikojen jalkapallovuosi. Suomen oli määrä pelata arvokisoissa ja siitä olisi saanut hyvää kontrastia Mukkulan kuplassa näkemääni Nastolan derbyyn, jossa katsojia oli noin kolme. Laji on sama, mutta olosuhteet hieman erilaiset.
Suomen Cupin rappiosta en tänäkään vuonna jaksa sen enempää avautua, mutta lohkovaiheen vieraspeleihin en tänä vuonna matkustanut. Kotipelit puolestaan nökötin Mukkulan jääkylmässä pakastimessa. Koin olevani vielä hyvin sadan ottelun vauhdissa maaliskuussa, kun Viron pääsarja starttasi ja ennakkovaroituksista huolimatta ensimmäinen Virossa näkemäni ottelu oli tunnelmallinen.
Viikko tästä ja maailma romahti. Ehdin jo kirjoittaa ennakon FC Lahden ja Peli-Karhujen Cup-ottelua varten, mutta edes muokkauksilla sitä ei enää julkaistu. Jalkapallo pysähtyi Suomessa ja liki koko maailmassa. Tuli tyhjiö. Jalkapallosta elantoni saavana minuun iskivät myös taloudelliset haasteet. Kevät oli täynnä stressiä ja huolta tulevaisuudesta, eikä tällä kertaa pakopaikkana ollutkaan jalkapallokentän laita.
Toisaalta, kaikesta voi oppia ja sen tein. Huomasin, miten suurta osaa elämästäni jalkapallo näyttelee. Ystävien tapaaminen matseissa, stressin lievittäminen ja miksei myös itsensä viihdyttäminen jalkapalloa katselemalla oli nyt poissa. Tyhjiön täyttämiseksi opiskelin ranskaa, kokonaan minulle uutta kieltä, jotta voisin kommunikoida paremmin ranskankielisten pelaajien kanssa. Yritin myös ylläpitää saksan taitoa samasta syystä. Sijaistoiminnoista huolimatta kaipuu kentän laidalle oli kova.
Paluu tapahtui lopulta kesäkuun alussa ja hiljalleen otteluita oli liki normaaliin tahtiin. Kesäkuun alkupäivinä istuin aurinkoisessa Kisapuistossa ja odottelin Velipuolten derbyn alkamista. Otteluun sisältyi paljon muutakin symboliikkaa, olivathan joukkueet kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran juuri poikkeuksellisina aikoina 1940. Samana iltana, juuri aloituspotkun aikoihin kuoli myös yksi suurimmista jalkapalloidoleistani. Hän, joka opetti minulle lajin salat, hän, jonka kanssa istuin sadat ja sadat ottelut. Hän, joka eli koko yli 95-vuotisen elämänsä Lahdessa hengittäen jalkapalloa.
Kaikesta selvitään, tai ainakin pyritään selviytymään. Jalkapallosarjat käynnistyivät ja kiire lisääntyi. Joukkueet pyrkivät maksimoimaan pelatut ottelut ja ottelutahti muistutti muutaman vuoden takaista kesää. Lisäksi rajoitukset ja erityisjärjestelyt aiheuttivat valtavasti lisätyötä. Välillä menin aivan jaksamisen rajamailla, enkä usko, että olin ainoa.
Kausi pelattiin lähes kokonaan ilman suurempia ongelmia, kunnes toinen aalto siirteli pelejä ja lopulta Lahdessa poliisiviranomaiset päättivät heittää vielä yhden lusikan soppaan ja hämmentää. Omalla tavallaan oli absurdia katsoa jalkapalloa täysin tyhjällä Hiihtostadionilla, kun sen ympäristöstä kaikuivat noin sadan lahtelaisen laulut. Loppukaudesta palasin myös Järvelän Jäppärän peleihin liki kymmenen vuoden tauon jälkeen. Vuoden viimeiset ottelut tulivat joulukuussa jälleen suljettujen ovien takana Mukkulan hyytävässä pakastimessa. Sadan ottelun tavoitteesta jäin paljon, jäin myös edellisvuoden lukemasta ja monesta muusta. Nähtyjen otteluiden määrä taitaa olla pienin kymmeneen vuoteen, sama pätee myös kerättyihin käsiohjelmiin.
Vuosi oli poikkeuksellinen ja raskas, mutta se sisälsi paljon opettavaista ja symboliikkaa. Sain itse ensimmäisen jalkapalloon liittyvän ansiomerkin, Palloliiton seuratoimijamerkin kymmenestä vuodesta juuri samana vuonna, kun sain perinnöksi isoisäni kaikki ansiomerkit. Minulla on vielä jonkin verran matkaa vastaaviin kunnianosoituksiin, mutta onneksi olen perinyt myös intohimon jalkapalloa kohtaan.
Tänä vuonna opin myös, että ensi vuodelle ei välttämättä kannata tehdä ennustuksia. Toiveita voi esittää ja toivonkin, että paluu kohti normaalia tulisi. Tavoitteeksi on jälleen hyvä asettaa sata ottelua, mutta tämän vuoden lukujen ylittäminen olisi jo hieno suoritus. Myös yksi ensi kauden tavoitteistani voisi olla kaikkien Päijät-Hämeen kenttien kiertäminen, sillä Orimattilan ja Heinolan kentät ovat vielä kokematta, toinen periaatteellisista syistä ja toinen laiskuuttani. Myös Nastolaan valmistunut uusi tekonurmi on vielä otteluiden osalta näkemättä.
Ensi vuosi on Lahdessa myös omalla tavallaan futiksen juhlavuosi. Sekä Lahden Reipas että FC Lahti täyttävät merkittäviä vuosia. On mielenkiintoista seurata, miten kaksi eri aikakauden seuraa tuovat historiaansa esiin juhlavuonna ja näillä näkymin saan itse olla toteuttamassa osaa näistä jutuista.
 |
| Osa papan merkeistä. |
 |
| Matkaa on vielä ylempään kuvaan. |
