 |
| Kimpisen stadion oli yksi vuoden uusista kentistä. |
On taas aika laittaa yksi futisvuosi pakettiin.
Lukujen valossa se oli varsin vilkas, 120 kokonaan nähtyä täysimittaista
jalkapallo-ottelua, 105 kokonaan nähtyä jalkapallo-ottelua, joista kirjoitin
raportin, neljä uutta stadionia ja kokonaisuudessaan 516 kirjoitettua jalkapallojuttua.
Henkisesti kausi oli raskas, mutta siitä jälleen selvittiin.
Jälkikäteen mieleenpainuvimmaksi hetkeksi tältä
futisvuodelta jäi lopulta ulkojalkapalloilullisista syistä heinäkuinen Lahden
Reippaan juhlaottelu Kuopion Palloseuran Akatemiaa vastaan. Lämmin heinäkuinen
päivä alkoi lounaalla isäni kanssa, jonka olin saanut houkuteltua vuosikymmenien
tauon jälkeen Reippaan peliin. Opin pelissä, missä isäni oli pikkupoikana
katsellut viirupaitojen pelejä ukin kanssa ja miten vanhat karjalaisukot olivat
päädyssä polttaneet ketjussa tupakkaa ja keskustelleet karjalan kielellä. En
vielä tuona päivänä tiennyt, että se jäi minun ja isäni viimeiseksi yhteiseksi
jalkapallo-otteluksi, sillä isäni menehtyi oman rakkaan harrastuksensa parissa
joulukuussa.
Jalkapallovuotta säväytti myös Suomen Cupin paluu
vanhaan hyvään aikaan. FC Lahden kanssa pääsin näkemään uusia seuroja, kuten Kuopion
Elon ja Haminan Pallo-Kissat. Samalla vierailu Haminan linnoituksen kupeessa
olevalla urheilukentällä oli minulle elämäni ensimmäinen kerta Haminassa.
Syksyllä palasin vielä Järvelän Jäppärän kanssa rikospaikalle. Suomen Cupin
yksi kohokohta oli myös Lahden paikallisottelu Reippaan ja FC Lahden välillä. Oli
hienoa päästä toteuttamaan tapahtumaa, joka lopulta keräsi yli 2000 ihmistä
hyiseen Kisapuistoon. Oman arvioni mukaan ennakkomarkkinoinnissa pääsin loistamaan
keräten mitä ihmeellisimpiä knoppitietoja ja tilastoja eri tarpeisiin.
FC Lahden Veikkausliigakausi oli varmasti kaikille
muillekin taustalla toimiville raskas. Kaikessa raakuudessaan kuitenkin putoamiset
ja nousut kuuluvat urheiluun. Viimeisen pelin tunnemyrsky ja tunteiden vuoristorata
oli jotain, mitä ei hetkeen unohda. Ottelun jälkeisestä pelaajahaastattelusta
ei meinannut tulla mitään, sillä käteni tärisivät niin paljon, että kynä ei
meinannut pysyä kädessä. Toisaalta oli samalla oman ilon keskellä raastavaa
nähdä turkulaisten pettymys.
Mukavaa kuluvana vuonna oli myös nähdä uuden
lahtelaissukupolven ottamassa ensiaskeliaan miesten peleissä. Olen nyt nähnyt
paikan päällä Samuel Pasasen ensimmäisen poikamaajoukkuemaalin, Kakkosen maalin
ja Veikkausliiga-maalin. Myös Akseli Puukon esiintymiset liigassa ja Kakkosessa
toivat valoa synkällä hetkellä.
Raskaan liigakauden vastapainona oli Reippaan hyvä
menestys Kakkosessa ja FC Reippaan P20-joukkueen ilme. Jos pitäisi valita
vuoden lahtelainen joukkue, olisi se FC Reipas P20. Joukkue taisteli
viimeisessä pelissään vielä tosissaan mestaruudesta ja kesän aikana nousi
useita kertoja tappioasemasta viimeisillä minuuteilla pisteille. Joukkue oli
oppikirjaesimerkki siitä, mitä tarkoittaa se, että ei luovuta koskaan.
Valitettavasti mestaruus lipui lopulta viimeisessä ottelussa käsistä Atlantista
vastaan, joka onnistui rokottamaan kovalla prosentilla virheistä ja juhli ottelun
päätyttyä ansaittua mestaruutta.
Lahdessa nähtiin myös toiset mestaruusjuhlat, sillä
HJK nappasi viimeisessä ottelussaan voiton FC Lahden U17-pojista ja juhli
mestaruutta. Kyseisessä ottelussa oli ilahduttavaa nähdä lahtelaisten
taistelutahto Klubia vastaan, vaikka lahtelaisten parhaimmisto oli nostettu
viimeiseen Veikkausliiga-peliin. Lahti laittoi ajoittain Klubin köysiin, mutta
HJK osoitti, miksi se voitti mestaruuden. Tolppa sisään, tolppa ulos.
Kauden aikana jäi hieman harmittamaan nähtyjen
tyttöjen pelien määrä. FC Lahden naisten edustusjoukkueen pelejä ehdin nähdä
kymmenkunta, mutta se aika oli sitten lopulta pois tyttöjen peleistä. Molempien
joukkueiden näkyvyydestä tulikin paljon henkilökohtaista palautetta, eikä se
aina ollut kaunista luettavaa.
Tänä vuonna ottelutapahtumissa palattiin kohti
normaalia. En tiedä johtuiko se henkisesti raskaasta kaudesta, mutta kausi
tuntui myös järjestelyiden osalta yhtä raskaalta kuin edellisetkin. Onneksi sekä
Reippaalla että FC Lahdella on hyvät porukat luomassa tapahtumaa, joiden kanssa
on samalla myös terapeuttista toimia.
Ennen kuin siirretään katseet kohti tulevaa, on hyvä
jakaa taas vuotuiset palkinnot. Päijät-Hämeen Kultainen kenkä menee jälleen Jäppärän
Sami Tammiselle. Vuoden joukkue on tänä vuonna FC Reippaan P20-joukkue. Vuoden
sykähdyttävintä hetkeä pitää miettiä kahdesti. Sekä Reippaan viime hetken
voitto JIPPOsta, FC Lahden viimeinen karsintaottelu ja FC Reipas P20 – HJS -ottelun
loppuhetket ansaitsisivat vähintään maininnan. Henkilökohtainen valintaraatini
päätyy kuitenkin Teemu Penninkankaan tekemään voitto-osumaan liigakarsinnassa.
Vuoden lupaavin ja tuleva läpimurtopelaaja on Samuel Pasanen.
Vuoden aikana kävin myös muutamaan otteeseen viivojen
sisällä. Kortteliliigassa pelasin syksyllä viimeisen otteluni seurassa, jonka
ensimmäinen hankinta olin ja jota edustin viimeiset viisi vuotta. Lisäksi pääsin
pelaamaan Lahden ja Mikkelin kaupunginvaltuustojen välisessä jalkapallomatsissa
Mikkelin Urheilupuiston liukkaalla nurmella. Maalit, myös omat maalit jäivät
tänäkin vuonna tekemättä, mutta maalipuihin osuin pariin otteeseen tänäkin
vuonna. Jos katsoo kokonaisuutta, oli tammikuun ja marraskuun välissä viisi
jalkapallotonta päivää.
Tulevasta vuodesta tulee toivottavasti parempi. Jottei
jalkapallo kävisi tylsäksi, pitää aina kokeilla uusia rooleja ja ensi vuonna
olen osa Lahden Reippaan hallitusta. Koska aikaa on rajallisesti, omat
pelihommat jäänevät kokonaan pois. Lisäksi toivon, että lahtelaisjoukkueet
pystyisivät antamaan ensi vuonna enemmän ilonaiheita, enemmän sykähdyttäviä
hetkiä ja ennen kaikkea paljon yhteisöllisyyttä ja onnistumisia ja oivalluksia
niin kentällä kuin sen ulkopuolella.
Hyvää jalkapallovuotta 2023!
Against modern football, myös ensi kaudella.
