perjantai 8. heinäkuuta 2016

Minä ja jalkapallo

Ajattelin, että kirjoittaisin jokaisen kymmenentuhannen lukukerran jälkeen blogiini jonkinlaisen juhlatekstin. Uusin kymppitonni tuli täyteen jossain juhannuksen tienoilla, mutta aihetta juhlatekstille ei pitkästä mietinnästä huolimatta tahtonut löytyä. Juttujen lukukertoja tutkiessa huomasin sen, että mitä enemmän haukut tai arvostelet Palloliittoa, sitä enemmän lukukertoja juttu saa. Jos kokeilisin tämän kerran jakaa hieman positiivisia muistoja, vaikka aihetta liiton arvosteluun jälleen olisi.

Papan mustakantinen, josta opin muistiinpanojen teon
Jalkapallo on ollut minulle koko elämäni ajan kuin huume, jota on pakko opiskella jatkuvasti lisää. Verenperintönä tullut kiinnostus ja intohimo lajiin on jatkunut siitä asti, kun alle kolmen viikon vanhana minut vietiin ensimmäiseen jalkapallo-otteluun. Oikeastaan kaikesta tästä saan kiittää lopulta isoisääni, jonka intohimo lajiin on kestänyt 1930-luvulta asti.

En tiedä edelleenkään järkevää syytä, mutta ensimmäinen kirkas jalkapallomuistoni on FC Kuusysin ottelu Tampereen Pallo-Veikkoja vastaan Hiihtiksellä kesäkuussa 1994. Samana vuonna alkoi myös jalkapallokorttien keräily niillä vähäisillä penneillä, joita sai. 1994 tai 1995 alkoi myös oma, varsin vaatimaton jalkapallourani Kyykän nappulakoulussa. Pihapeleissä kuitenkin pyörivät niin pienet lucianot, kuin junnuannusetkin.
Papalta saatuja Kyykän tuotteita


FC Lahden perustaminen oli pienelle ihmiselle shokki. Vannoin, etten enää ikinä katso jalkapalloa. Päätös taisi kestää reilun kuukauden, vaikka aluksi keskityin enemmän muistiinpanojen tekoon otteluista sillä tarkkuudella, kuin alle kymmenvuotias kykenee.

Ysärin lopussa jalkapalloinnostusta lisäsivät videopelit. FIFAt ja erilaiset manageripelit ja niiden pelien tilastoiminen yhdessä välituntipelien tilastoimisen kanssa loivat elämään vaiheen, jossa jalkapallo oli vain ja ainoastaan numeroita. Jostain laatikon pohjilta saattaisi vielä löytyä vihko, jossa olisi esimerkiksi FIFA 1999 -pelin jonkin tallennuksen kaikki pelit, taktiikat, syötöt, laukaukset ja oikeastaan kaiken, minkä vain voi kuvitella. Lopulta kuitenkin tunne voitti numerot.

FC Lahti sai paikan sydämestä. Thierry Henry, Ronaldo ja Niki Helenius olivat maailman kolme parasta hyökkääjää. Mielestäni Lahti taisteli jokaisena vuotena ennakkoon mestaruudesta, kunnes ensimmäiset viisi kierrosta palautti aina takaisin maan pinnalle. Rakkaus FC Lahteen ja kenties lajiin kuitenkin sai kipuamaan pettymys pettymyksen jälkeen takaisin Hiihtiksen hattuhyllylle.

Ensimmäinen kaulaliinani ja FC Lahden minipelipaita
Lopulta uskaltauduin myös kokeilemaan kannattajatoimintaa, juuri niinä vuosina, kun äidit eniten varoittivat lapsiaan. Myös se, lajin ja FC Lahden lisäksi koukutti kuin huume. Vuosien istuminen vanhempien kannattajien kanssa bussissa ympäri Suomea toi arvokasta tietoa kaikesta jalkapalloon etäisestikin liittyvästä, mutte ennen kaikkea se on tuonut hyviä ystäviä.

Opiskeluissani ei ollut alunperin tarkoituskaan sivuta jalkapalloa, mutta lopulta kandini, graduni ja kaikki harjoitustyöni, liittyivät kannattajakulttuuriin. Samoin suhteeni FC Lahteen muuttui, kun aloin yhdessä muiden kannattajien kanssa tekemään mediaa FC Lahden kanaviin.

Muistot FC Lahden europelistä
Vaikka juuri aikaisemmin kirjoitin, että tunne voitti numerot, ei voi silti sanoa, että pääsin täysin numeroista eroon. Käsiohjelmien keräily, tilastojen rustailu ja erilaisten numeroknoppien etsiminen täyttää edelleen jonkin verran päivää. Tällä hetkellä työn alla on FC Lahti -kalenteri, johon saisi kerättyä helposti talteen kaikki mahdolliset vuosipäivät.

Hetket, jolloin jalkapallossa on ollut mielestäni eniten tunnetta on helppo luetella järjestyksessä. Kaksi suurinta ilon ja onnen hetkeä ovat olleet ehdottomasti FC Lahden pronssimitali 2008 ja nousun varmistuminen Hämeenlinnassa syksyllä 2011. Surullisin hetki omien loukkaantumisten lisäksi taas oli FC Lahden tippuminen
Veikkausliigasta 2010. Matka Turusta takaisin Lahteen ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä.


Muita huikeita hetkiä ovat olleet Edinson Cavanin jäähyväiset loppuunmyydyllä San Paololla, aikuisena voitettu Suomen mestaruus jalkapallossa (siitä vaan googlailemaan) ja Football Managerissa Barrow-nimisellä seuralla hankitut kaksi perättäistä sarjanousua catenacciolla. Parasta antia ovat kuitenkin viikottaiset keskustelumme jalkapallosta isoisäni kanssa. Siinä missä yli 90-vuotiaalla on edelleen 80 jalkapallovuoden jälkeen paloa lajiin, on itselläni vielä paljon opittavaa.

Moni suomalainen stadion on luksusta San Paolon jälkeen!
Olen kuitenkin päättänyt, että haluan kokea jalkapallon parissa kaiken itselleni mahdollisen. Seuraava tavoite onkin tämän blogin mainostuloilla (sitten, kun niitä on riittävästi kasassa) matkustaa raportoimaan juuri sen saman Barrow'n peliin, jonka videopelissä nostin kohti glooriaa. Loppujen lopuksi, jalkapallo on tunnetta, numeroita ja loputon määrä tarinoita.



Käsiohjelmat vuosilta 2016 ja 2002 ja staff-passit 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti