Hyvä, paha politiikka

Politiikka palasi voimakkaasti jalkapallokeskusteluun maahanmuuttokeskustelun myötä. ”Refugees welcome” -banderollit nähtiin jalkapallokatsomoissa samaan aikaan sekä poliittisena, että yleishumaanina viestinä. Suomifutiksen suurin kannattajakatsomo Pohjoiskaarre irtisanoutui maaotteluun ripustetusta banderollista Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n puheenjohtajan Niko Eerikäisen suulla. YLEn haastattelussa Eerikäinen totesi, ettei SMJK ry ota yhdistyksenä kantaa pakolaiskeskusteluun. Pakolaisten myötä politiikka kuitenkin palasi katsomoihin.

Pitäisikö kannattajien ja seurojen ottaa voimakkaammin kantaa ympäröivään poliittiseen keskusteluun? Pitäisikö seurojen palata juurilleen ja olla aatteellisia? Pitäisikö kannattajaryhmien olla poliittisia vaikuttajia, kuten Italiassa ja entisessä itäblokissa?

Suomalainen urheilu oli pitkään poliittisesti kahtia jakautunut. Punaiset TUL:n seurat osallistuivat avoimesti työväen poliittisiin tapahtumiin ja olivat ylpeitä taustastaan. Edes SPL:n ja TUL:n jalkapallosarjojen yhdistäminen 1950-luvulla ei katkaissut aatteen paloa. Lisäksi ruotsinkieliset ovat aika ajoin tuoneet kielipolitiikkaa jalkapalloon. Tämä ”kolmikanta” näkyy monessa vanhemman kaupungin seurajaossa.

Politiikka katosi jalkapallosta lähes kokonaan 1970-luvun lopulta alkaen, kun seuroista alkoi tulla ammattimaisia ja katsojista tuli asiakkaita. Tämä koko Suomen urheilua kattanut murros myös tuhosi paljon monilajiseuroja ja seurojen aatteellista pohjaa murennettiin. Seurafuusiot irroittivat monia seuroja kaupunginosistaan ja siitä yhteisöstä, joihin ne olivat aikanaan perustettu. Lisäksi useat seurat pyrkivät unohtamaan historiansa ja luomaan itselleen juurettoman imagon. Politiikan katoaminen konkretisoitui parhaiten esimerkiksi Mikkelissä tai Oulussa, jossa vahvasti vasemmistolaiset seurat fuusioituivat oikeistolaisten tai porvarillisten seurojen kanssa.

Samalla hetkellä seurat sulkeutuivat kuplaan, josta kukaan ei niitä kuullut. Ne vähäiset kunnallispolitiikkaan vaikuttamisyritykset kaikuivat kuuroille korville, koska seurojen poliittinen uskottavuus oli olematon. Seurat olivat yhteiskunnan ulkopuolella, eivät osa sitä. Ne eivät kantaneet yhteiskuntavastuutaan tai toimineet mielipiteen muokkaajina entiseen malliin edes yleisellä tasolla tai niitä itseään koskevissa asioissa.

Suomalainen organisoitu kannattajakulttuuri on verrattaen nuorta ja ryhmät pieniä. Monet ryhmät ovat samalla erittäin heterogeenisiä. Ulkomailta tuttu poliittinen symboliikka ei aivan muutamaa äärimmäistä poikkeusta lukuunottamatta ole rantautunut Suomeen. Oikeastaan jalkapallon puolella on ainoastaan kolme riittävän suurta katsomoa, jossa ryhmät voisivat ottaa poliittisesti kantaa ryhmän nimellä leimaamatta kaikkia kannattajia. Etenkin maahanmuuttokysymyksissä ja pakolaispolitiikassa esimerkiksi FC Lahden Kannattajien kanta on kiinnostanut mediaa. Yhtään kommenttia tai kannanottoa ei ole kuitenkaan annettu.

Toinen merkittävä syy on myös se, että Suomessa ei ole ollut tarve tämän kaltaiselle poliittiselle foorumille. Esimerkiksi itäblokissa katsomo ja kannattajaryhmän tuoma suoja oli ainoa foorumi, jossa mielipiteensä saattoi tuoda esille. Kolmas, joskin ei niin merkittävä syy, on poliittisten viestien ja symboleiden kielto. Tämä kielto on ollut voimassa iät ja ajat ympäri Eurooppaa, mutta poliittisia symboleita ja viestejä näkynee jälleen tulevana viikonloppuna kymmenittäin Euroopan katsomoissa. Sääntö-Suomessa kieltoja kuitenkin noudatetaan herkemmin.

Myös pelaajien tai seurajohtajien poliittiset ulostulot Suomessa ovat laskettavissa yhden käden sormin. Esimerkiksi pakolaiskriisin aikana vain muutamat pelaajat ovat ylipäänsä avanneet suunsa ja puhuneet ympäripyöreyksiä. Eikö kenelläkään muka ole mielipiteitä, joita haluaisi tuoda esille? Maailmalla tunnettuja politiikkaan kantaa ottaneita pelaajia on pilvin pimein Sócrates, Di Canio, Maradona, Buffon...

Kupla, jossa seurat ovat olleet, saattaa kuitenkin nyt puhjeta. Eduskuntavaalit näkyivät varsin vahvasti kauden 2015 alkaessa. Kolme puoluetta sai tehdä vaalityötään rauhassa, kun neljänneltä se kiellettiin. Voisi siis tulkita, että FC Lahti otti kantaa poliittisesti. Lisäksi FC Lahti on esiintynyt näkyvästi (poliittisessa)tapahtumassa, jonka ainoat poliittiset symbolit olivat Vihreiden lippuja. Kesällä Suomessa puolestaan nousi kohu, kun Helsingin IFK:n kannattajista otetuissa kuvissa näkyi henkilöitä, joita on nähty samoissa kuvissa Suomen Vastarintaliikkeen johtajien kanssa (samalla IFK:n kannattajien suomenruotsalaiste/Nasjonal Samlingin lippu jäi täysin huomiotta). Pakolaiskriisiin seurat ovat heränneet vaihtelevasti. Osa Veikkausliigaseuroista on järjestänyt tapahtumia turvapaikanhakijoille, mutta varsin hillitysti.

On selvä, että suomalaiset katsomot ovat kansoitettu varsin erilaisilla poliittisilla mielipiteillä. Pelkäävätkö seurat menettävänsä maksavan katsojan ottaessaan kantaa? Pitäisikö seurojen kantaa paremmin yhteiskuntavastuunsa ja olla poliittisia toimijoita? Onko politiikka jalkapallossa kuitenkin paha vai loisiko se lisäkiinnostavuutta ja paluuta juurille? Kannattajien poliittinen kupla on jo puhkaistu, kysymys on siitä, seuraavatko seurat perässä.