Urheilutoimitus - Urpojen valtakunta?

Urheilun uutisointia seuratessa tulee tasaisin väliajoin mieleen, mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi monista siviilissä ihan normaaleista ihmisistä tulee urheilutoimittajina imbesillejä?

Luin Lauri Hollon Lex Hollo -blogia ja 30.9.2015 julkaistu Urheilukatsomo – urpojen valtakunta? katkaisi kamelin selän. Tekstissä oiottiin ja tehtiin virheellisiä olettamuksia, vain että oma agenda saatiin näyttämään oikealta. Koen velvollisuudekseni tuoda esiin myös kolikon kääntöpuolen.

Heti tekstin alussa annatte lukijoiden ymmärtää, että häiriökäyttäytyminen on lähtöisin Brittien saarilta ja se on sieltä leviämässä Suomeen ja Ruotsiin. Ensinnäkin häiriökäyttäytyminen voidaan jakaa sekä positiiviseen, että negatiiviseen. Positiiviseen häiriökäyttäytymiseen kuuluu niin maalin juhlimiset kuin vaikkapa laulaminen. Kaikki, mikä on normaalista elämästä poikkeavaa. Negatiivisesta häiriökäyttäytymisestä puolestaan pienet nujakoinnit ja vandalismi lienee se tutuin esimerkki. Häiriökäyttäytymistä on aina ollut ja tulee aina olemaan, kun ottelussa on yleisöä. Esimerkiksi Suomessa oltiin huolestuneita 1910-luvulla helsinkiläisten seurojen yleisöstä, joka huuteli kentälle ja muille katsojille epäasiallisuuksia.

Seuraavassa kappaleessa puhutte aggressiosta ja väitätte muun muassa HJK:n kannattajien uhkailleen omia pelaajiaan. Jo itsessään tuo väite on naurettava, mutta ennen kaikkea se kertoo valitettavasti sen, ettette tunne niitä kulttuurillisia koodeja, joista yritätte kirjoittaa.

Jalkapallokatsomot ovat täynnä symboliikkaa ja rituaaleja. Pääosa jalkapalloväkivallasta koostuu rituaalisista symboleista. Itse päätarkoitus ei ole vastustajan vahingoittaminen, vaan nöyryyttäminen. Jos tilanne kuitenkin eskaloituu tappeluksi asti on sen tarkoituksena pääasiassa saada vastustaja luopumaan tappelusta ja pakenemaan. Suoranainen jalkapallohuliganismi on aiheuttanut paljon vähemmän tuhoa kuin yleisesti luullaan.

Fyysisen väkivallan tuomitseminen nyky-yhteiskunnassa on kirjoittamaton sääntö. Toisaalta esimerkiksi Suomessa nuorten miesten ryhmien välinen väkivalta ei ole uusi keksintö. Näinä päivinä on kuitenkin romantisoitu muun muassa Pohjanmaan puukkojunkkarien keskinäiset kyläväännöt. Postmodernissa maailmassa samanlaiset kotiseuturakkaat yhteisöt ovat harvassa, joten perinne elää uudella näyttämöllä. Vaikka toisen ihmisen fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen on aina tuomittavaa, antaa poikien silti painia. Huliganismi voidaan myös nähdä työväenluokan, vanhojen perinteisten arvojen, vastakapinana viihteellistyvää liikuntakulttuurin kenttää.

Mitä taas tulee omien kannattajien ja pelaajien kohtaamiseen, on symboliikka selvä. Kannattajat viestivät pelaajille, että peliesitys ei ole kantamienne paitojen arvoinen. Ei uhkaavaa, kuten itsekin annat ymmärtää Markus Heikkisen sanoneen, vaan symbolista ja rituaalista viestintää. Aivan kuten tarinat ympäri Suomea kertovat 1920- ja 1930-luvuista ja väärän värisistä peliasuista (silloin toki uhkaavia tilanteita oli joukossa). Silloinkin haluttu viesti meni perille.

Otatte myös kantaa laulettujen laulujen sisältöön. Myönnettäköön, ne eivät aina ole ulkopuolisen korville kauneinta kuultavaa, mutta aukeavat kulttuuriset koodit tuntevalle. Voidaankin puhua uudesta kielellisestä alakulttuurista.

Valtavirrasta poikkeava kulttuuri ja kielelliset poikkeavuudet eivät kuitenkaan ole uusi juttu, sillä esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen katupojat loivat käytännössä uuden pidginkielen, murteen, jossa ulkopuolisen ei ole tarkoituskaan ymmärtää keskustelussa käytettyjen sanojen uutta merkitystä. Sama pätee osittain Suomeen syntyneessä kannattajakulttuurissa, jossa tekijät, yhteisön jäsenet, muokkaavat itse kieltä ja rakentavat yhteisöllisyyttä.

Kannattajaryhmät eivät kuitenkaan ole yksi homogeeninen yhteisö, vaan varsin löyhä näkymättömien hierarkiaverkostojen muodostama verkko, jossa jokainen solu ajattelee omilla aivoillaan. Yhteisön jäseneksi ja osaksi verkkoa pääseminen kestää. Uusimmat tulijat omaksuvat toimintatapoja ja kielellisiä malleja vanhemmilta kannattajilta tuoden mukanaan aina jotain omaa. Ulkopuolisille subjekteille toimintatavat saattavat tuntua käsittämättömiltä ja epäloogisilta, mutta kannattajien postmodernissa maailmassa luotu estetiikka rakentuu arkisen elämän ja taiteen jatkumolle, jossa kannattaja ei ota kriittistä etäisyyttä tapahtumiin vaan samaistuu itse tapahtumiin ja elää eräänlaisen kollektiivisen karnevaalin kautta omaa elämäänsä.

Jalkapalloseura vaatii toimiakseen ja pelatakseen otteluita vastustajan. Ilman vastustajaa ei voida määritellä itseään suhteessa muihin ja ilman tätä määrittelyä ei löydy identiteettiä. Syntyy me-he –asetelma, toiseus, joka edustaa kaikkea sitä mikä koetaan pahana ja vastenmielisenä. Lahtelaisesta näkökulmasta toiseus paljastuu hyvin puhuttaessa rikkaasta, ylimielisestä stadilaisesta HJK:sta. Muodostuu vastakkainasetteluja. Mestaruuksia vs. ei mestaruuksia, pääkaupunki vs. pikkukaupunki, raha vs. köyhyys…

Vastakkainasettelut ovat urheilun suola. Otteluihin syntyy jännitteitä, jotka purkautuvat katsomossa kilpalaulantana. Vastustajan kannattajat koetaan uhaksi, joka samalla uhkaa ja pitää yllä oman ryhmän koheesiota. Pilkkalauluilla testataan vastapuolen kulttuurin tuntemusta ja kykyä vastata huutoon. Pilkkalaulut eivät nekään ole uusi ilmiö suomalaisessa kulttuurissa. Jokainen Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä lukenut tietää, että pilkkalaulut ovat olleet osa suomalaista kyläkulttuuria vuosisatoja. Ainoastaan kieli ja esittämisareena ovat muuttuneet.

Kannattajaryhmien välinen kilpailu on lähes yhtä tärkeää kuin joukkueiden vastaava. Kannattajaryhmien perimmäinen tarkoitus on piiskata oma joukkue parempiin suorituksiin ja samalla horjuttaa vastustajan peliä ja keskittymiskykyä. Vastustajan kannattajia on tarkoitus nöyryyttää ”suusanallisissa yhteenotoissa”. Häiriökäyttäytyminen koostuu pääosin rituaalisista joskin sotaisista eleistä ja retoriikasta.

Lopuksi kysytte, onko fanittaminen tervettä. Voin vastata teille. Se ei ole sen terveempää, tai sairaampaa kuin itse urheilu. Yhteisöllisyys, mielihyvä ja pettymyksen jälkeinen onnistuminen ovat tunteita, joita ihminen metsästää edelleen.

Suosittelen myös Teille, hyvä Lauri Hollo, kertaamaan fanin ja kannattajan eron. Avaan sen tarvittaessa seuraavassa päivityksessäni, jos ette sitä itse saa mistään selville.