Arkanin tiikerit - jalkapallon vaikutus Jugoslavian hajoamissotiin

Jugoslavia oli yli 23 miljoonan asukkaan liittovaltio Balkanilla, jota Josip Broz, pseudonyymiltään Tito, johti rautaisella otteellaan lähes 30 vuotta. Kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa Jugoslavia ei kuulunut kumpaakaan blokkiin, vaikka se oli sosialistinen valtio. Maan talous puolestaan noudatti markkinasosialistista järjestelmää, jossa yritysten ja ihmisten kohtalo ei ollut Neuvostoliiton tapaan turvattu. Titon kuollessa 1980, maa suistui nopeasti kaaokseen.

Jalkapallo oli Jugoslavian suosituin urheilulaji. Maajoukkue oli säännöllisesti arvokisoissa ja seurajoukkueet menestyivät Euroopan seurajoukkueiden kilpailuissa. Jugoslavian liigaa hallitsi neljän suuren joukkueen kärki. Pääkaupungin Belgradin Partizan ja Crvena Zvezda (Punainen Tähti) ja Kroatian tasavallasta Dinamo Zagreb ja Hajduk Split jakoivat lähes vuosittain keskenään niin mitalit kuin europelipaikat. Liigan katsojakeskiarvo oli parhaimmillaan yli 10000 ja etenkin kannattajien kaarteet olivat Euroopan huippuluokkaa niin näyttävyydessä, äänessä kuin uskollisuudessaankin.

Kun Tito kuoli, maata hallitsi presidenttineuvosto, joka paljastui pian tehottomaksi. Jugoslavia ajautui myös talouskriisiin ja etenkin rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän erot kasvoivat. Ennen yhtenäisille jugoslaaveille muodostui käsite etnisyydestä nationalististen agitaattorien ansiosta ja Titon aikana tukahdutettu nationalismi heräsi. Kroatian ja Slovenian tasavalloissa syntyi itsenäisyysaate.

Jalkapallokaarteissa mielipiteet jyrkkenivät jyrkkenemistään tultaessa kohti 1990-lukua. Crvena Zvezdan kaarretta johti Željko Ražnatović, mafiapäällikkö, josta käytettiin nimeä Arkan. Hän omaksui serbinationalismin Serbian tasavallan presidentin Slobodan Miloševićin jalanjäljissä. Samalla kaarteessa ja Arkanin ja Miloševićin puheissa luotiin myyttinen serbikansa, joka oli joutunut muslimien ja katolilaisten hirmutekojen uhriksi.

Arkanin ottaessa Punaisen Tähden kaarteen haltuun häntä yritettiin estää tuomasta politiikkaa katsomoihin. Pian kuitenkin katsomoissa raikasivat serbinationalismia ylistävät laulut ja liehuivat suur-Serbian symbolit. Kaarteessa alkunsa sai myös Tiikerit. Arkan oli nimennyt kaarteen suurimman ryhmän Delijeksi (sankari, taistelija, ritari) ja värväsi sieltä taistelijoita puolisotilaalliseen armeijaansa. Samalla Arkanin valta ulottui syvälle Serbian tasavallan ja sitä kautta koko Jugoslavian sisäpolitiikkaan.

Myös Kroatian tasavallassa nationalismi oli kovassa huudossa. Väestön enemmistö oli katolilaisia, joista muodostui kroaatit ja vähemmistö ortodoksista uskontoa tunnustavia serbejä. Etenkin kroaatit olivat pettyneitä sisäpoliittisiin ja taloudellisiin uudistuksiin, jossa Kroatian vauraus valui köyhään etelään, etenkin Makedonian ja Serbian tasavaltoihin. Lisäksi Kroatia oli suosittua lomailualuetta ja uutiset muun Euroopan demokraattisista vallankumouksista ja kommunismin romahtamisesta saapuivat nopesti, joten maan ilmapiiri oli itsenäisyysmyönteinen tai vähintään taloudellisen itsenäisyyden saavuttaminen.

Kroatian itsenäisyyshalujen lisääntyessä politisoitui myös kroatialaiset kaarteet. Etenkin Dinamo Zagrebin Bad Blues Boys oli äärinationalismin etujoukkoja. BBB loi uudelleen toisen maailmansodan aikaisen ustaše-fasismin ja käytti retoriikassaan historiatulkintaa, jossa kroaatit ovat kansa, joka on aina taistellut itää, eli ortodokseja ja muslimeja vastaan. BBB myös tuki avoimesti äärinationalistista HDZ:a ja sen johtajaa Franjo Tuđmania. Äärinationalisteilla oli myös huoli Jugoslavian armeijan serbijohtajista, joten myös kroaatit värväsivät taistelijoita jalkapallokaarteesta.

Vuonna 1990 oli selvää, että Jugoslavia tulee hajoamaan. Maan hyperinflaatio ei taittunut ja kaikissa osavaltioissa pidettiin vapaat vaalit. Serbian vaalit vei näennäisesti kommunistinen Slobodan Milošević ja Kroatian fasistinen Franjo Tuđman. Molemmat lietsoivat kansaa toisiaan vastaan. Arkan Tiikereineen olikin paikalla Zagrebissa, kun Tuđman oli astunut virkaansa. Pieni raskaasti aseistautunut ryhmä kuitenkin pidätettiin syytettyinä Tuđmanin salamurhayrityksestä. Viiden vuoden tuomiostaan Arkan istui alle 200 päivää.

Jalkapallokausi 1989/90 käynnistyi normaalisti. Maassa oli pienimuotoista huliganismia aikaisemminkin, mutta pieniä joukkotappeluita ja muita järjestyshäiriöitä nähtiin aina kroatialaisen ja serbialaisen joukkueen kohdatessa toisensa, etenkin Kroatian puolella. BBB oli liittoutunut muiden kroatialaisten kannattajaryhmien (Torcida, Armada, Kohorta) kanssa serbejä ja etenkin Crvena Zvezdan Delijea vastaan luoden Kroatialaisen Veljeskunnan. Jugoslavian mestaruus ratkesi Crvena Zvezdalle jo ennen päätöskierroksia, joten pelillistä jännitettä ei pitänyt olla, kun belgradilaiset kohtasivat Dinamo Zagrebin Kroatian pääkaupungissa toukokuussa.

Tunnelma ottelupäivänä oli erittäin kireä. Edellisenä päivänä ustaše-joukot tekivät useita pommi-iskuja Zagrebin ortodoksikirkkoihin ja kaupunki oli täynnä kroatialaispoliiseja. Noin 3000 Punaisen Tähden kannattajaa saapui Zagrebiin junalla. Kannattajien joukossa oli useita satoja Arkanin Tiikereitä. Kaupungilla kannattajat ottivat lievästi yhteen, mutta tämä ei poikennut normaalista. Poliisi sai Delijen lopulta stadionille ja kireästä tunnelmasta huolimatta kaikki näytti sujuvan hyvin.

Stadionilla helvetti kuitenkin pääsi irti. Delije ja BBB lauloivat nationalistisia lauluja. Kroatialaisella Veljeskunnalla loppui kärsivällisyys ja vieraanvaraisuus, kun vieraskannattajat lauloivat Zagrebin olevan serbialainen. BBB yritti hyökätä Delijen kimppuun, mutta stadionin turvallisuudesta vastannut serbialaispoliisi esti kannattajien kohtaamisen rajuin ottein. Samalla poliisi ei juurikaan puuttunut Delijen hyökkäyksiin BBB:a kohtaan. Delijen joukossa Arkanin Tiikerit pääsivät puukottamaan muutamaa BBB:n katsomossa vaikuttanutta HDZ-aktiivia. Osa Dinamon pelaajista osallistui myös poliisin vastaiseen vastarintaan. Lopulta poliisi sai kyynelkaasulla ja vesitykeillä tilanteen hallintaan. Välikohtauksessa loukkaantui vakavasti yli sata henkilöä ja noin sata kannattajaa pidätettiin.

Etenkin kroaateille ottelu oli selvä todiste, ettei serbialaiseksi koettuun armeijaan ja poliisiin voinut luottaa. Väkivaltaisuudet ja levottomuudet jatkuivat ja sekä Tiikerit, että BBB:n katsomoa hallinneet HDZ:n ääriainekset valmistautuivat avoimeen aseelliseen konfliktiin. Alle vuoden kuluttua nämä kaksi kannattajaryhmistä koottua puolisotilaallista ryhmää ottivat yhteen aseellisesti yhdessä Euroopan verisimmistä sodista.

Kroatialaiset tulkitsevat itsenäisyystaistelunsa alkaneen juuri vuoden 1990 toukokuun 13. päivän ottelusta. Suuri osa sodan alun taistelijoista oli värvätty jalkapallokatsomoista. Monet ryhmät syyllistyivät myös raakuuksiin sekä Kroatian itsenäisyyssodassa, että Bosnian sisällissodassa. Arkanin Tiikerit puolestaan olivat Kroatian sodan lisäksi mukana muun muassa Srebrenican taisteluissa. Myös Tiikereiden ydinryhmä oli koottu kaarteesta.

Lyhyesti voisi todeta jalkapallokatsomoiden antaneen äärinationalismille potentiaalisen kasvualustan tukahdutetussa yhteiskunnassa. Valitettavasti tämä katsomoista levinnyt aate ja viha johti yhteen lähihistorian verisimmistä tapahtumista. Tämän takia on hyvä ymmärtää kaarteiden maailmaa, niin symboliikkaa, aatteita ja hierarkiaa, sillä jalkapallo voi muodostaa ja kaataa diktatuureja ja yksi ottelu voi muuttaa maailmaa.

Hyvä, paha politiikka

Politiikka palasi voimakkaasti jalkapallokeskusteluun maahanmuuttokeskustelun myötä. ”Refugees welcome” -banderollit nähtiin jalkapallokatsomoissa samaan aikaan sekä poliittisena, että yleishumaanina viestinä. Suomifutiksen suurin kannattajakatsomo Pohjoiskaarre irtisanoutui maaotteluun ripustetusta banderollista Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n puheenjohtajan Niko Eerikäisen suulla. YLEn haastattelussa Eerikäinen totesi, ettei SMJK ry ota yhdistyksenä kantaa pakolaiskeskusteluun. Pakolaisten myötä politiikka kuitenkin palasi katsomoihin.

Pitäisikö kannattajien ja seurojen ottaa voimakkaammin kantaa ympäröivään poliittiseen keskusteluun? Pitäisikö seurojen palata juurilleen ja olla aatteellisia? Pitäisikö kannattajaryhmien olla poliittisia vaikuttajia, kuten Italiassa ja entisessä itäblokissa?

Suomalainen urheilu oli pitkään poliittisesti kahtia jakautunut. Punaiset TUL:n seurat osallistuivat avoimesti työväen poliittisiin tapahtumiin ja olivat ylpeitä taustastaan. Edes SPL:n ja TUL:n jalkapallosarjojen yhdistäminen 1950-luvulla ei katkaissut aatteen paloa. Lisäksi ruotsinkieliset ovat aika ajoin tuoneet kielipolitiikkaa jalkapalloon. Tämä ”kolmikanta” näkyy monessa vanhemman kaupungin seurajaossa.

Politiikka katosi jalkapallosta lähes kokonaan 1970-luvun lopulta alkaen, kun seuroista alkoi tulla ammattimaisia ja katsojista tuli asiakkaita. Tämä koko Suomen urheilua kattanut murros myös tuhosi paljon monilajiseuroja ja seurojen aatteellista pohjaa murennettiin. Seurafuusiot irroittivat monia seuroja kaupunginosistaan ja siitä yhteisöstä, joihin ne olivat aikanaan perustettu. Lisäksi useat seurat pyrkivät unohtamaan historiansa ja luomaan itselleen juurettoman imagon. Politiikan katoaminen konkretisoitui parhaiten esimerkiksi Mikkelissä tai Oulussa, jossa vahvasti vasemmistolaiset seurat fuusioituivat oikeistolaisten tai porvarillisten seurojen kanssa.

Samalla hetkellä seurat sulkeutuivat kuplaan, josta kukaan ei niitä kuullut. Ne vähäiset kunnallispolitiikkaan vaikuttamisyritykset kaikuivat kuuroille korville, koska seurojen poliittinen uskottavuus oli olematon. Seurat olivat yhteiskunnan ulkopuolella, eivät osa sitä. Ne eivät kantaneet yhteiskuntavastuutaan tai toimineet mielipiteen muokkaajina entiseen malliin edes yleisellä tasolla tai niitä itseään koskevissa asioissa.

Suomalainen organisoitu kannattajakulttuuri on verrattaen nuorta ja ryhmät pieniä. Monet ryhmät ovat samalla erittäin heterogeenisiä. Ulkomailta tuttu poliittinen symboliikka ei aivan muutamaa äärimmäistä poikkeusta lukuunottamatta ole rantautunut Suomeen. Oikeastaan jalkapallon puolella on ainoastaan kolme riittävän suurta katsomoa, jossa ryhmät voisivat ottaa poliittisesti kantaa ryhmän nimellä leimaamatta kaikkia kannattajia. Etenkin maahanmuuttokysymyksissä ja pakolaispolitiikassa esimerkiksi FC Lahden Kannattajien kanta on kiinnostanut mediaa. Yhtään kommenttia tai kannanottoa ei ole kuitenkaan annettu.

Toinen merkittävä syy on myös se, että Suomessa ei ole ollut tarve tämän kaltaiselle poliittiselle foorumille. Esimerkiksi itäblokissa katsomo ja kannattajaryhmän tuoma suoja oli ainoa foorumi, jossa mielipiteensä saattoi tuoda esille. Kolmas, joskin ei niin merkittävä syy, on poliittisten viestien ja symboleiden kielto. Tämä kielto on ollut voimassa iät ja ajat ympäri Eurooppaa, mutta poliittisia symboleita ja viestejä näkynee jälleen tulevana viikonloppuna kymmenittäin Euroopan katsomoissa. Sääntö-Suomessa kieltoja kuitenkin noudatetaan herkemmin.

Myös pelaajien tai seurajohtajien poliittiset ulostulot Suomessa ovat laskettavissa yhden käden sormin. Esimerkiksi pakolaiskriisin aikana vain muutamat pelaajat ovat ylipäänsä avanneet suunsa ja puhuneet ympäripyöreyksiä. Eikö kenelläkään muka ole mielipiteitä, joita haluaisi tuoda esille? Maailmalla tunnettuja politiikkaan kantaa ottaneita pelaajia on pilvin pimein Sócrates, Di Canio, Maradona, Buffon...

Kupla, jossa seurat ovat olleet, saattaa kuitenkin nyt puhjeta. Eduskuntavaalit näkyivät varsin vahvasti kauden 2015 alkaessa. Kolme puoluetta sai tehdä vaalityötään rauhassa, kun neljänneltä se kiellettiin. Voisi siis tulkita, että FC Lahti otti kantaa poliittisesti. Lisäksi FC Lahti on esiintynyt näkyvästi (poliittisessa)tapahtumassa, jonka ainoat poliittiset symbolit olivat Vihreiden lippuja. Kesällä Suomessa puolestaan nousi kohu, kun Helsingin IFK:n kannattajista otetuissa kuvissa näkyi henkilöitä, joita on nähty samoissa kuvissa Suomen Vastarintaliikkeen johtajien kanssa (samalla IFK:n kannattajien suomenruotsalaiste/Nasjonal Samlingin lippu jäi täysin huomiotta). Pakolaiskriisiin seurat ovat heränneet vaihtelevasti. Osa Veikkausliigaseuroista on järjestänyt tapahtumia turvapaikanhakijoille, mutta varsin hillitysti.

On selvä, että suomalaiset katsomot ovat kansoitettu varsin erilaisilla poliittisilla mielipiteillä. Pelkäävätkö seurat menettävänsä maksavan katsojan ottaessaan kantaa? Pitäisikö seurojen kantaa paremmin yhteiskuntavastuunsa ja olla poliittisia toimijoita? Onko politiikka jalkapallossa kuitenkin paha vai loisiko se lisäkiinnostavuutta ja paluuta juurille? Kannattajien poliittinen kupla on jo puhkaistu, kysymys on siitä, seuraavatko seurat perässä.

Hollolle lakia - Kannattaja, huligaani vai fani?

Koska kuitenkin Palloliitto, media ja seurajohtajat haluavat luokitella katsojia, olisi suotavaa puhua katsoja ryhmistä johdonmukaisilla nimillä. Yksi perinteisimmistä luokitteluperusteista on Giulianottin neliportainen luokittelu. Se pohjautuu katsojien sitoutumisasteeseen seuraa kohtaan.

Ensimmäisellä askeleella on kannattajat, joilla on lämmin ja pitkä suhde kannattamaan seuraansa. He pyrkivät katsomaan jokaisen ottelun. Heillä on läheinen suhde joukkueen kotikenttään, joka uudelleentuottaa muistoja ja joka toimii myös toisten kannattajien tapaamispaikkana. Näiden kannattajien identiteettiin kuuluu kannattaminen, josta heidät palkitaan mestaruuksilla tai voitoilla. Joillekin palkinnoksi riittää oikeanlainen/oikeanlaiset pelitapa, -tyyli tai paikalliset arvot. Kannattajat samaistuvat seuraansa, mutta myös ympäröivään yhteisöön. Uudet kannattajat omaksuvat seuran identiteetin ja kulttuurihistorian vanhempien kannattajien välityksellä. He oppivat ymmärtämään oman seuran eron muihin seuroihin ja luovat näin omaa identiteettiään.

Toisella askeleella ovat seuraajat. Seuraaja tarkkailee seuraa, mutta myös muita lajin piirissä liikkuvia ihmisiä, kuten pelaajia, managereita. He tietävät seurojen ja kannattajaryhmien yhteisöistä ja identiteeteistä ja ovat tietoisia lajista ja sen sisäisestä kulttuurista. Pelipaikat ovat kuitenkin vain pelipaikkoja ilman symbolistista merkitystä.

Kolmannella askeleella on fanit. Fanittaminen saattaa kohdistua joukkueeseen tai johonkin pelaajaan. Fanius on tärkeä osa henkilön elämässä, mutta suhde on etäisempi kuin kannattajalla. Fanit seuraavat pelaajia tiedotusvälineiden kautta tarkasti, mutta pelaajista tulee kulutustuotteita. Erona kannattajaan voidaan pitää siis sitä, että kannattajalle tärkeintä on seura, fanille pelaajat.

Neljäs ryhmä on elämysmatkailijat. Henkilöt, jotka luovat irrallisia suhteita eri seuroihin hankkiakseen kokemuksia. Usein henkilöiden irralliset suhteet ovat virtuaalisia markkinasuhteita. Katsoja on lähinnä asiakas. Ei osa seuraa, kuten kannattaja.

Suomalainen jaottelu puolestaan tuntee kaksi ryhmää: fanit ja muut. Faneja pidetään usein lähtökohtaisesti pahana ja muuta yleisöä hyvänä. Tämä jaottelu kuitenkin ontuu ja pahasti, sillä lähtökohtaisesti suurin osa FC Lahden kotiotteluissa käyvistä ihmisistä on kannattajia. Vain Suomessa on vallalla järjetön luokittelu puhuttaessa kannattajaryhmistä ainoina kannattajina.

Giulianottin luokittelun ensimmäinen askel: kannattajat voidaan myös jakaa Crawfordin moraalisen uran muotoilulla. Ensimmäiseksi kannattaja on osana suurta yleisöä, kannattajia ja seuraajia. Kiinnostuksen, kiintymyksen ja kiehtomisen kautta kannattaja voi edetä kiintymysvaiheeseen. Kiintymysvaiheessa olevat kannattajat ovat seuranneet lajia pitkään ja se on ollut merkittävässä asemassa heidän elämässään. Tässä vaiheessa kannattajalla on hyvät tiedot lajista ja hän on omistautuneempi lajille ja seuralle kuin muissa vaiheissa olevat kannattajat. Toisaalta he kokevat olevansa toisinaan muita kannattajia ylempänä, koska he ymmärtävät peliä paremmin ja heillä on hyvät tiedot lajista.

Seuraava askel on olla ”ammattilainen”. Ammattilaiskannattajat tuntevat hyvin toisensa ja uusien pääsy ryhmään on hidasta ja vaikeaa. He pyörittävät kannattajaryhmiä (capo), ohjaavat laulua (lanciacori) ja toimittavat fanzineja - luovat kulttuuria. Viimeinen vaihe, joka harvalle tulee eteen, on päätyä osaksi koneistoa. Tällöin kannattaja on töissä seuralla.

Kannattajaryhmät ovat taasen täynnä yllä esittämieni luokkien henkilöitä. Kannattajaryhmän sisällä on usein pienempiä näkymättömiä ryhmiä, joiden sisäinen hierarkia säätelee toimintaa. Tässä hierarkiassa liikkuminen edellyttää kulttuuristen toimintatapojen tuntemisen ja erilaisten tekojen, ”rituaalien”, suorittamista. Esimerkkinä rituaaleista voi pitää vaikka vierasottelua tai kannattajien pubissa oluen juomista.

Lisäksi Palloliitto, media ja seurajohtajat käyttävät termejä ’fani’ ja ’huligaani’ toistensa vastinpareina. Valitettavasti huliganismiksi leimataan kaikki epäjärjestys ja –loogisuus otteluissa ja sen ulkopuolella.

Kannattajaryhmien miehittämissä katsomoissa voidaan havaita kollektiivisen käyttäytymisen neljä osateoriaa. Yleisön joukossa ihminen usein tuntee itsensä anonyymiksi ja toimii tavalla, jolla hän ei normaalitilanteissa toimisi. Esimerkiksi maalin tullessa ihmiset huutavat ja halailevat toisiaan. Konvergenssiteorian mukaan urheiluyleisöön kerääntyneillä ihmisillä on usein samankaltaisia mielipiteitä ja tunteita ja jokin yllättävä teko voi panna alulle sosiaalisen häiriötoiminnan. Yksittäisen karismaattisen henkilön aloitteesta koko katsoma saattaa käyttäytyä erittäin aggressiivisesti.

Sisäisen normiston teoria taasen kiteytyy siihen, että urheiluyleisössä on sisäisiä normeja, jotka poikkeavat normaalin elämän normeista. Esimerkiksi jääkiekon puolelta kaukalotappelut. Arvonlisäysteorian mukaan kollektiivinen käyttäytyminen on seurausta useista määräävistä tekijöistä. Joukkueiden väliset konstruoidut vihasuhteet (HJK vs. FC Lahti), tilanteen ratkaiseminen normaalein keinoin ei onnistu (taputtaminen ei riitä tyydyttämään onnen tunnetta), kiihdyttävät tekijät (tuomarin puolueellisuus, viheltäminen vastaan), kahden yksittäisen kannattajan tappelu, ovat osatekijöitä. Osatekijöiden täyttyessä viidennessä vaiheessa johtaja laukaisee jännityksen ja saa muut osanottajat liikkeelle. Kannattajakatsomo on samalla siis yksi ja monta.

Normista poikkeava käyttäytyminen siis on häiriökäyttäytymistä. Se voi olla positiivista tai negatiivista. Järjestystä ylläpitävät tahot näkevät tämän epätoivottavana poikkeustilana. Valitettavasti tietty osa häiriökäyttäytymistä kuuluu jalkapallokatsomoon vaikka Palloliitto sitä kuinka yrittää kitkeä. Häiriökäyttäytyminen pitää sisällään niin pienen nujakoinnin kuin maalin juhlimisen. Häiriökäyttäytyminen ja myös sen sietäminen kuuluu osaksi lajia. Urheilussa tietty legitiimi väkivaltaisuus ja aggressiivisuus on kulttuurisesti hyväksytty sekä kentällä että katsomossa. Toisaalta katsomokulttuurin koodit ja kulttuuriset merkitykset ovat valtaosalle suomalaisista tuntemattomia, koska ilmiö on uusi, saattaa tilanne tuntua uhkaavalta ja pelottavalta.

Kannattajaryhmien välinen kilpailu on lähes yhtä tärkeää kuin joukkueiden vastaava. Kannattajaryhmien perimmäinen tarkoitus on piiskata oma joukkue parempiin suorituksiin ja samalla horjuttaa vastustajan peliä ja keskittymiskykyä. Vastustajan kannattajia on tarkoitus nöyryyttää ”suusanallisissa yhteenotoissa”. Häiriökäyttäytyminen koostuu pääosin rituaalisista joskin sotaisista eleistä ja retoriikasta. Tätä löytyy Suomesta ja se ei ole huliganismia.

Huliganismilla tarkoitetaan kannattajaryhmien, usein alaryhmien välisiä väkivaltaisia yhteenottoja, jotka ovat organisoituja. Ne ovat usein etukäteen sovittuja ja tapahtuvat usein kaukana stadioneista. Tätä ongelmaa Suomessa ei ole, muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta. Lisäksi Englannissa valvonnan lisääntyminen on johtanut huligaanien väkivaltaisuuden lisääntymiseen. Ennen huligaanit kuuluivat pääsääntöisesti köyhään työväenluokkaan, kun taas esimerkiksi Armstrong esittää tutkimuksessaan, kuinka häiriökäyttäytyjiä ja huligaaneja löytyy jokaisesta yhteiskuntaluokasta.

Suomen poliisi yrittää luoda Suomeen huligaaniongelmaa!

Urheilutoimitus - Urpojen valtakunta?

Urheilun uutisointia seuratessa tulee tasaisin väliajoin mieleen, mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi monista siviilissä ihan normaaleista ihmisistä tulee urheilutoimittajina imbesillejä?

Luin Lauri Hollon Lex Hollo -blogia ja 30.9.2015 julkaistu Urheilukatsomo – urpojen valtakunta? katkaisi kamelin selän. Tekstissä oiottiin ja tehtiin virheellisiä olettamuksia, vain että oma agenda saatiin näyttämään oikealta. Koen velvollisuudekseni tuoda esiin myös kolikon kääntöpuolen.

Heti tekstin alussa annatte lukijoiden ymmärtää, että häiriökäyttäytyminen on lähtöisin Brittien saarilta ja se on sieltä leviämässä Suomeen ja Ruotsiin. Ensinnäkin häiriökäyttäytyminen voidaan jakaa sekä positiiviseen, että negatiiviseen. Positiiviseen häiriökäyttäytymiseen kuuluu niin maalin juhlimiset kuin vaikkapa laulaminen. Kaikki, mikä on normaalista elämästä poikkeavaa. Negatiivisesta häiriökäyttäytymisestä puolestaan pienet nujakoinnit ja vandalismi lienee se tutuin esimerkki. Häiriökäyttäytymistä on aina ollut ja tulee aina olemaan, kun ottelussa on yleisöä. Esimerkiksi Suomessa oltiin huolestuneita 1910-luvulla helsinkiläisten seurojen yleisöstä, joka huuteli kentälle ja muille katsojille epäasiallisuuksia.

Seuraavassa kappaleessa puhutte aggressiosta ja väitätte muun muassa HJK:n kannattajien uhkailleen omia pelaajiaan. Jo itsessään tuo väite on naurettava, mutta ennen kaikkea se kertoo valitettavasti sen, ettette tunne niitä kulttuurillisia koodeja, joista yritätte kirjoittaa.

Jalkapallokatsomot ovat täynnä symboliikkaa ja rituaaleja. Pääosa jalkapalloväkivallasta koostuu rituaalisista symboleista. Itse päätarkoitus ei ole vastustajan vahingoittaminen, vaan nöyryyttäminen. Jos tilanne kuitenkin eskaloituu tappeluksi asti on sen tarkoituksena pääasiassa saada vastustaja luopumaan tappelusta ja pakenemaan. Suoranainen jalkapallohuliganismi on aiheuttanut paljon vähemmän tuhoa kuin yleisesti luullaan.

Fyysisen väkivallan tuomitseminen nyky-yhteiskunnassa on kirjoittamaton sääntö. Toisaalta esimerkiksi Suomessa nuorten miesten ryhmien välinen väkivalta ei ole uusi keksintö. Näinä päivinä on kuitenkin romantisoitu muun muassa Pohjanmaan puukkojunkkarien keskinäiset kyläväännöt. Postmodernissa maailmassa samanlaiset kotiseuturakkaat yhteisöt ovat harvassa, joten perinne elää uudella näyttämöllä. Vaikka toisen ihmisen fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen on aina tuomittavaa, antaa poikien silti painia. Huliganismi voidaan myös nähdä työväenluokan, vanhojen perinteisten arvojen, vastakapinana viihteellistyvää liikuntakulttuurin kenttää.

Mitä taas tulee omien kannattajien ja pelaajien kohtaamiseen, on symboliikka selvä. Kannattajat viestivät pelaajille, että peliesitys ei ole kantamienne paitojen arvoinen. Ei uhkaavaa, kuten itsekin annat ymmärtää Markus Heikkisen sanoneen, vaan symbolista ja rituaalista viestintää. Aivan kuten tarinat ympäri Suomea kertovat 1920- ja 1930-luvuista ja väärän värisistä peliasuista (silloin toki uhkaavia tilanteita oli joukossa). Silloinkin haluttu viesti meni perille.

Otatte myös kantaa laulettujen laulujen sisältöön. Myönnettäköön, ne eivät aina ole ulkopuolisen korville kauneinta kuultavaa, mutta aukeavat kulttuuriset koodit tuntevalle. Voidaankin puhua uudesta kielellisestä alakulttuurista.

Valtavirrasta poikkeava kulttuuri ja kielelliset poikkeavuudet eivät kuitenkaan ole uusi juttu, sillä esimerkiksi 1900-luvun alkupuolen katupojat loivat käytännössä uuden pidginkielen, murteen, jossa ulkopuolisen ei ole tarkoituskaan ymmärtää keskustelussa käytettyjen sanojen uutta merkitystä. Sama pätee osittain Suomeen syntyneessä kannattajakulttuurissa, jossa tekijät, yhteisön jäsenet, muokkaavat itse kieltä ja rakentavat yhteisöllisyyttä.

Kannattajaryhmät eivät kuitenkaan ole yksi homogeeninen yhteisö, vaan varsin löyhä näkymättömien hierarkiaverkostojen muodostama verkko, jossa jokainen solu ajattelee omilla aivoillaan. Yhteisön jäseneksi ja osaksi verkkoa pääseminen kestää. Uusimmat tulijat omaksuvat toimintatapoja ja kielellisiä malleja vanhemmilta kannattajilta tuoden mukanaan aina jotain omaa. Ulkopuolisille subjekteille toimintatavat saattavat tuntua käsittämättömiltä ja epäloogisilta, mutta kannattajien postmodernissa maailmassa luotu estetiikka rakentuu arkisen elämän ja taiteen jatkumolle, jossa kannattaja ei ota kriittistä etäisyyttä tapahtumiin vaan samaistuu itse tapahtumiin ja elää eräänlaisen kollektiivisen karnevaalin kautta omaa elämäänsä.

Jalkapalloseura vaatii toimiakseen ja pelatakseen otteluita vastustajan. Ilman vastustajaa ei voida määritellä itseään suhteessa muihin ja ilman tätä määrittelyä ei löydy identiteettiä. Syntyy me-he –asetelma, toiseus, joka edustaa kaikkea sitä mikä koetaan pahana ja vastenmielisenä. Lahtelaisesta näkökulmasta toiseus paljastuu hyvin puhuttaessa rikkaasta, ylimielisestä stadilaisesta HJK:sta. Muodostuu vastakkainasetteluja. Mestaruuksia vs. ei mestaruuksia, pääkaupunki vs. pikkukaupunki, raha vs. köyhyys…

Vastakkainasettelut ovat urheilun suola. Otteluihin syntyy jännitteitä, jotka purkautuvat katsomossa kilpalaulantana. Vastustajan kannattajat koetaan uhaksi, joka samalla uhkaa ja pitää yllä oman ryhmän koheesiota. Pilkkalauluilla testataan vastapuolen kulttuurin tuntemusta ja kykyä vastata huutoon. Pilkkalaulut eivät nekään ole uusi ilmiö suomalaisessa kulttuurissa. Jokainen Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä lukenut tietää, että pilkkalaulut ovat olleet osa suomalaista kyläkulttuuria vuosisatoja. Ainoastaan kieli ja esittämisareena ovat muuttuneet.

Kannattajaryhmien välinen kilpailu on lähes yhtä tärkeää kuin joukkueiden vastaava. Kannattajaryhmien perimmäinen tarkoitus on piiskata oma joukkue parempiin suorituksiin ja samalla horjuttaa vastustajan peliä ja keskittymiskykyä. Vastustajan kannattajia on tarkoitus nöyryyttää ”suusanallisissa yhteenotoissa”. Häiriökäyttäytyminen koostuu pääosin rituaalisista joskin sotaisista eleistä ja retoriikasta.

Lopuksi kysytte, onko fanittaminen tervettä. Voin vastata teille. Se ei ole sen terveempää, tai sairaampaa kuin itse urheilu. Yhteisöllisyys, mielihyvä ja pettymyksen jälkeinen onnistuminen ovat tunteita, joita ihminen metsästää edelleen.

Suosittelen myös Teille, hyvä Lauri Hollo, kertaamaan fanin ja kannattajan eron. Avaan sen tarvittaessa seuraavassa päivityksessäni, jos ette sitä itse saa mistään selville.

Onko järkee vai ei?

Sivusin hieman viime syksynä suomalaisia käsiohjelmia, kun laitoin oman kokoelmani listan esiin. Tässä kirjoituksessa on tarkoitus hieman pureutua siihen, mikä mielestäni on käsiohjelman funktio, tulevaisuus ja millainen on hyvä käsiohjelma.

Arvostettu jalkapallotoimittaja Christopher Harris oli vuonna 2008 huolissaan käsiohjelmien tulevaisuudesta, sillä hänen mielestään käsiohjelma vanhenee sillä sekunnilla, kun se painetaan. Internet tarjoaa paljon tuoreempaa tietoa reaaliajassa ja helpolla saavutettavuudella. Aivan samaa ongelmaa pähkäilevät myös sanomalehdet. Lisäksi etenkin Suomessa, painokulut ovat saavutettavaan hyötyyn (joka pitäisi siis olla yleisön palveleminen) nähden varsin suuret. Esimerkiksi HJK:n markkinointijohtaja Sari Mikkonen-Mannila twiittasi huhtikuussa (24.4.), että HJK on ottanut askeleen kohti digitalisointia ja luopunut paperisista käsiohjelmista.

Vuosituhannen vaihteessa lajin emämaassa Englannissa alkoi buumi käsiohjelmien keräilyyn. Esimerkiksi The Guardian teki useamman artikkelin sekä keräilijöistä että itse käsiohjelmista. Samalla käsiohjelmista tuli bisnes. Harvinaisia ja haluttuja käsiohjelmia myydään jopa useiden tuhansien puntien summilla. Samoilla markkinoilla liikkuu myös suomalaisia käsiohjelmia, mutta niiden hinnat eivät ole kohonneet juuri 20 puntaa korkeammalle. Erityisesti keräilijöitä kiinnostaa suomalaiset Europelijoukkueet. Itselleni on tullut myös kyselyitä keräilijöiden foorumeilla suomalaispelaajien debyyttiotteluiden (ja ensimmäisten maalien) käsiohjelmista.

Suomalaiset käsiohjelmat eivät kuitenkaan tule todennäköisesti nousemaan kansainvälisten keräilijöiden ykköskeräilykohteeksi kielemme takia ja Suomessa keräilijät voidaan laskea lähes sormin (joskin pientä buumia olen myös Suomessa havainnut). Kannattaako seurojen siis käyttää vähäisiä voimavarojaan käsiohjelmiin?

Sain talvella mielenkiintoisen mahdollisuuden, kun istuimme FC Lahden toimitusjohtajan Tomi Honkasen kanssa FC Lahden toimistolla. Honkanen naulasi, että FC Lahden entinen käsiohjelma on surkea, käsiohjelmaa pitää kehittää. Se sai minut jo silloin pohtimaan, mikä käsiohjelman merkitys ja tarkoitus on. Ja mitä haluaisin itse siitä lukea.

Aivan täysin vapaita käsiä en saanut kuin IF Elfsborg -ottelun käsiohjelmaan. Mielestäni hyvässä käsiohjelmassa oleva tieto on ajatonta. Lisäksi pitää ottaa huomioon erilaiset katsojaryhmät. Vanhoille ihmisille yleensä riittää pelkkä nimilista numeroineen, mutta miten palvella heitä paremmin? Nuoret eivät yleensä jaksa lukea pitkiä kirjoituksia, joten mitä heille? Kannattajat puolestaan tuntevat seuransa kuin omat taskunsa, miten luoda käsiohjelmasta heitä kiinnostava? Satunnaiskatsoja ja vierasjoukkueen kannattaja hakevat käsiohjelmilta myös erilaisia asioita.

Ensimmäisenä lähtisin rakentamaan käsiohjelmaa seuran historian kautta. Muutama lyhyt knoppi historiaa kyseisestä päivämäärästä, pelaajista ja joukkueista. Vastaavasti pidempi juttu mahdollisista legendoista tai kuumista pelaajista. Lisäisin vielä seuraennätykset (tai pelaajien henkilökohtaiset), jotka ovat lähellä rikkoutua kyseisessä pelissä tai rikkoutuivat edellisessä ottelussa. Sopiva sekoitus nopeaa ja hidasta lukemista, tylsää tilastoa ja ihmisläheisyyttä.

Toiseksi nostaisin esiin koko seurayhteisön. Pitkän linjan talkoolaisen, junioripelaajan tai samalla paikalla 50 vuotta istuneen vaarin haastattelu tuo sukupolvet lähemmäs sekä toisiaan, että seuraansa.

Vanhempia ihmisiä ja niitä, jotka eivät seuraa joukkueita sosiaalisessa mediassa palvelee puolestaan otteluennakot ja valmentajien haastattelut, jotka tosin ovat joko ympäripyöreitä tai vanhentuneita. Seuran edustajan (oli se sitten pelaaja, valmentaja tai toimistorotta) tervehdys illan otteluun kuuluu myös mielestäni hyvään käsiohjelmaan.

Visuaalinen puoli on myös hyvä ottaa huomioon. Mainosten ja kuvien asettelu voi olla pahimmassa tapauksessa luotaan työntäviä. Etenkin nuoret ovat tottuneet kuvien maailmaan (Instagram ja muut kuvapalvelut), joten kuvia valitessa pitäisi hieman miettiä, mitä kuvalla haluaa viestittää. Mielenkiintoiset kuvat saavat myös ihmisen jäämään pidemmäksi ajaksi itse juttuun.

Yksi monesti unohdettu asia on ollut seuran omien tuotteiden mainostus. Erilaiset kaulaliinat, paidat pipot pitäisi saada näytille, jotta katsoja voi tehdä ostopäätöksensä jo omalla paikallaan. Tietysti tuotteen ja painojäljen tulisi olla laadukasta.

Lisäksi sisältöä voi kehittää mielikuvituksen rajoissa. Olen nähnyt käsiohjelmissa niin ristikoita, väritystehtäviä lapsille, yleisökilpailuja kuin jatkokertomuksia. Vain taivas on seurajohtajien rajana.

Valitettavasti Suomessa se taivas on hyvin matalalla, johtuen tekijöiden puutteesta. Esimerkkinä käyttämäni IF Elfsborg -ottelun käsiohjelma sisälsi 12 sivua raakatekstiä. Etenkin historiaosuuden tekemiseen kului lähes kaksi työpäivää. Lisäksi tilastojen tekeminen verotti muusta ajasta noin kymmenisen tuntia. Vaikka loppujen lopuksi 12 sivusta karsittiin vielä jonkun verran valmiista tuotteesta, olimme tyytyväisiä lopputulokseen. Kaikilla seuroilla ei kuitenkaan ole vapaaehtoisia tai palkattua henkilökuntaa, jolla olisi aikaa uhrattavaksi.

Onko käsiohjelma siis tarpeellinen? Lahdessa käsiohjelma siirtyi maksulliseksi, mutta samalla kyseinen ohjelma sisältää arvan ja sen tuotto menee juniorityöhön. Ostavatko ihmiset siis arvan vai käsiohjelman?

Omasta mielestäni käsiohjelma on edelleen tarpeellinen, vaikka älypuhelinten aikana kaikki ottelua seuratessa tarvittava tieto on klikkauksen takana. Itse ainakin pidän siitä, että tarkastan vastustajan kärjen nimen numeron perusteella juuri käsiohjelmasta. Tai vastaavasti tuomarin nimen. Lisäksi sarjataulukkoon vilkuilu on mukavampaa itselleni juuri paperisesta julkaisusta. Mielipiteitä on monia, mutta itse liputan paperisen käsiohjelman puolesta, vaikka tuoreempaa tietoa olisi tarjolla.

Maailmalla käsiohjelmien tulevaisuus näyttää paremmalta kuin Suomessa. Vaikka painosmäärät ovat tippuneet, on käsiohjelmasta tullut keräily- ja muistoesine. Suomessa moni joukkue ei uhraa tai sillä ei ole resursseja uhrattavaksi paperiseen lehtiseen. Siksi pelkään suomalaisen käsiohjelman puolesta ja sitä, että seurat uhraavat vähäiset resurssinsa digitaaliseen versioon, eli menevät siitä mistä aita on matalin. Toisaalta, jos käsiohjelma olisi edes lähellekään samaa tasoa kuin Vaasassa VPS:lla, en pelkäisi hetkeäkään. Samalla vastaus kysymykseen, millainen on hyvä käsiohjelma – VPS:n Match Magazine (löytyy myös netistä VPS:n kotisivuilta).

(Oma käsiohjelma kokoelmani löytyy blogitekstistä otsikolla Himohamstraaja?)

Kortteliliigaa: Viirijoukkue Peräseinäjoen Pullistus - Kaukkarin Karhut

Petos, katkeruus, rakkaus, viha, romantiikka, epätoivo, vastalause, huuto, yö...

Ja ne ovat vain osa tätä näytelmää ja sen diskurssia. Näytelmää, joka käydään äärimmäisen harvoin, mutta jota seurataan ympäri Tellusta. On jälleen kerran kyse paljon enemmästä kuin vain jalkapallosta. On kyse Kaukkarin Karhuista ja PePu:sta. On kyse identiteetistä, historiasta, kulttuurista ja politiikasta. On kyse menneisyyden haamuista, taituruudesta, tunteen palosta; on kyse kolossaalisista näyttämöistä, ottelujen ottelusta, kohtalon ottelusta. Tapahtumana uniikki, tarkoitukseltaan uniikki. Jalkapallon joulu, mutta lahjoja ei jaeta kaikille.

Kun vellovan näyttämön keskipisteessä gladiaattorit – jotkut heistä palkkasotureita, jotkut omiensa todellisia rakastajia – ponnistelevat ja mittelevät voimiaan yrittäen täyttää ja kaataa unelmia. Kun yksikin tilaisuus riittää toisen surmaamiseen. Kun koko kansakunta on yhtä suurta koneistoa vastaan. Kun viha puretaan urheilun kautta diktaattorin pölyttyneeseen, silkin kanssa vääristyneeseen peilikuvaan. Kun kruunu on kuin Luciferin sarvet. Eikä taistelu pääty koskaan… Ja jo tämän takia kaikki tähän liittyvä on maukasta, todellisen elämän trilleriä, jota odottaa aina yhtä innokkaasti ja paatoksellisesti. Se on elämys; kuin Mozart johtaisi olohuoneessamme mahtipontista orkesteriaan, kuin Dante vieressämme kirjoittaisi kirjaa, kuin don Quijote meitä kapakassa tarinoillaan naurattaisi, kuin itse Venus sängyssämme illalla odottaisi.

Lahden, kaupungeista kauneimman, todellinen, ainoa oikea derby, muut tuntevat itsensä halvoiksi kopioiksi, pelataan tulevana perjantaina Pyhättömän idyllisellä Wembleyllä. Ja kuin kohtalo olisi vielä asettanut tähtimerkit oikein, täyttää esikaupunkialueemme Helsinki samana päivänä vuosia. Mutta niin idyllinen Pyhätön saa todistaa sitä, kun maailma jakautuu kahtia. Kerran se sitä katkerasti todisti, mutta tämä sota on ikuinen. Ei ole olemassa ihmistä, jolla ei ole mielipidettä PePu:sta tai Kaukkarista. Ei ihmistä, jota tämä ei kosketa. Koska vain suurin ja kaunein on herra, muut halpoja piccoloita. Kumpi marssii Iloiseen Kulkijaan pää pystyssä? Kenelle tarjotaan tuopit jumalten voitonmaljoista? Kuka juo tappion karvasta häpeää seuraavaan kohtaamiseen asti?

Kaukkarin Karhut, tuo yksi vanhimmista liigajoukkueista juoksuttaa Pyhättömälle vihreäpaitaiset soturinsa kovassa kunnossa. Joukkue on sarjassa toisena, juuri PePu:n perässä. Miika Malkavaara on iskenyt huimat yhdeksän maalia ja johtaa sarjan maalipörssiä ylivoimaisesti. Väkivahvaa hyökkääjää on tukenut nousuillaan puolustuksen tukipilari Jani Ruhanen. Kaukkari onkin iskenyt eniten maaleja sarjassa, toisaalta se on päästänyt vain 12 maalia. Jotain ottelun tärkeydestä kertoo myös se, että keskikentällä viihtyvä Petri Salmensuo oli käynyt lenkillä!

Peräseinäjoen Pullistus kuuluu myös liigakonkareihin. Se on ollut aikoinaan myös liigan huonoin joukkue, mutta määrätietoisella työllä tummansiniset gladiaattorit ovat nousseet mestaruuksiin asti. Myös tänä vuonna se lähtee taistelemaan mestaruudesta. Joukkue onkin tilkinnyt puolustuksensa sarjan parhaiten, sillä joukkue on päästänyt vaivaiset viisi maalia. Maalivahti Perttu Kautto on ollut läpi kauden itse varmuus. Tehotilastoissa komeilevat tutut nimet, kuten viisi maalia iskenyt Jarkko Hiitoluoma, Miguel Ursin ja Pohjois-Lahden Pirlo-Gattuso Lari Nyman.

Joukkueiden tarkkoja poissaolotietoja pimitetään aina viimeiseen asti, mutta Kaukkarin kiikaritehoilla pelannut oikukas hyökkääjä Tommi Leirilaakso on kärsinyt pahasta ”allergiasta”, joka piti hänet sivussa maanantain ottelusta.

Ottelun tuomitsee näillä näkymin Timo Mäkinen. Mäkinen on tällä kaudella antanut eniten punaisia kortteja Kortteliliigassa, joten mies uskaltaa tehdä myös kovia ratkaisuja. Siis derbyn arvoinen mies!

Otteluun on vapaa pääsy, mutta paikkoja on rajoitetusti! Kaukkarin Karhut – PePu 12.6.2015 kello 18:30 Pyhättömän Wembleyllä! Tervetuloa!

Lentokenttiä, ravintoloita ja itsemurhia? Ketä Kisapuistossa kävi?

Kun Lahden Kisapuistossa erotuomari Karel van der Meer vihelsi pilliinsä 15. heinäkuuta 1952 kello 19:00, alkoi Helsingin olympialaisten jalkapalloturnaus. Samaan aikaan tosin aloitettiin myös muilla paikkakunnilla. Itse kisat avattiin muutamaa päivää myöhemmin. Viikon aikana Lahdessa nähtiin kolme ottelua, kuusi joukkuetta ja tuomareineen ja valmentajineen noin 80 jalkapallolähettilästä.

Olympialiikkeen amatöörisäännöt vaikuttivat 1952 siihen, että länsimaiden jalkapalloammattilaiset eivät voineet osallistua kisoihin. Mutta mitä näille amatööreille tapahtui Lahden jälkeen? Pyrin esittelemään jokaisesta ottelusta mielenkiintoisia pelaajia ja heidän tarinansa.

Tuo 15. päivän ottelu oli karsintakierrosta ja siinä vastakkain asettui Puola ja Ranska. Kisapuistoon oli saapunut 3752 katsojaa. Kentällä nähtiin myös suomalaisväriä, sillä toisena avustavana erotuomarina, eli silloisena linjamiehenä toimi Johan Alho. Puolaa valmensi Michal Matyas, joka teki komean valmennusuran kisojen jälkeen sosialistisessa Puolassa, mutta menehtyi varsin nuorena vuonna 1975.

Puolen tunnin ottelun jälkeen Ranska siirtyi 1-0 -johtoon Michel Leblondin maalilla. Nuori vasenjalkainen Leblond pelasi turnauksessa hyökkääjänä, mutta turnauksen jälkeen hän tuli tunnetuksi keskikenttämiehenä. Hän pelasi ammattilaisena Stade de Reimsissä ja voitti neljästi Ranskan mestaruuden. Leblond sai myös kunnian toimia Euroopan Cupin ensimmäisen finaalin ensimmäisenä maalintekijänä 1956, mutta Leblondin työpanos ei riittänyt aivan voittoon, vaan mestaruutta juhli Real Madrid Alfredo di Stéfanon johdolla. Myös vuoden 1960 finaalissa Leblond uurasti täydet minuutit, mutta jälleen Real Madrid ja di Stéfano vetivät pidemmän korren. Michel Lebond menehtyi 17. joulukuuta 2009 77 vuoden iässä.

Puola kuitenkin iski heti perään, kun Kazimierz Trampisz tasoitti ottelun. Heti toisen jakson alkuun Puola siirtyi 2-1 -johtoon Jerzy Krasówkan maalilla ja näihin lukemiin päädyttiin 90 minuutin jälkeen. Puolan joukkueessa pelasi 35-vuotias Ewald Cebula, joka lopetti pelaajauransa Helsingin olympialaisiin. Hän kuitenkin jatkoi jalkapallon parissa, sillä hänestä tuli menestynyt valmentaja. Hän voitti muun muassa neljä Puolan mestaruutta ja häntä pidettiin yhtenä aikansa huippuvalmentajista Puolassa. Cebula menehtyi 1. helmikuuta 2004.

Kyseisessä ottelussa ilman peliaikaa jäivät herrat Pawel Sobek ja Mustapha Zitouni. Sobek oli puolalainen ja Zitouni Ranskan algerialainen. Sobek onnistui muuttamaan Australiaan 1965 pelattuaan kisojen jälkeen kotikaupungissaan Bytomissa kyseiseen vuoteen asti. Australiassa hän osallistui paikallisen jalkapallon kehittämiseen, mutta myös pelaajana tuli menestystä. Sobek pääsi läntisen Australian Hall of Fameen 2002. Sobekin tavoin Mustapha Zitounista tuli maailman kansalainen. Hän hylkäsi juuri alkaneen ammattilaisuransa 1958 ja liittyi Algerian itsenäisyyttä ajaneen Front de Libération Nationalen hyväksi pelanneeseen epäviralliseen Algerian maajoukkueeseen. Joukkue kierteli ympäri maailmaa ja Zitounista tuli nopeasti yksi joukkueen keulakuvista. Algerian itsenäistyttyä Zitouni toimi hetken RC Kouban pelaaja-valmentajana. Jalkapallouran jälkeen Zitouni palasi Ranskaan ja työskenteli toimistotehtävissä Nizzassa. Hän menehtyi 5.1.2014, mutta Algeriassa hänet muistetaan pitkään yhtenä itsenäisyystaistelun kasvoista.

Seuraava ottelu Kisapuistossa käytiin heti seuraavana päivänä. Luxemburgin ja Iso-Britannian välinen ottelu oli myös osa karsintakierrosta. Ottelu oli varsin tasainen, sillä 90 minuutin jälkeen tilanne oli tasan 1-1. Seuraavat 30 minuuttia puolestaan tarjosivat 3656 katsojalle ilotulitusta ja 120 minuutin jälkeen Luxenburg voitti 5-3. Ottelun ehdoton tähti oli kolme maalia iskenyt Luxenburgin Joseph Roller. Muut joukkueen maalit merkattiin Julien Galesille ja Leon Letsch. Iso-Britannian maaleista vastasivat George Robb, William Slater ja James Lewis.

George Robb kirjoitti kisojen jälkeisenä vuonna ammattilaissopimuksen Tottenham Hotspurin kanssa, mutta jatkoi toimimistaan opettajana aina vuoteen 1986. Tottenhamissa hän pelasi 200 ottelua, kunnes lopetti vuonna 1958. Robb menehtyi joulupäivänä 2011. James Lewis puolestaan ei koskaan kirjoittanut ammattilaissopimusta, vaan pelasi olympialaisten jälkeen Chelsean riveissä 90 ottelua. Pelaamisen ohella hän toimi myyntipäällikkönä. Lewisiä pidetään yhtenä aikakautensa parhaimpana amatööripelaajana. Lewis kuoli 21. marraskuuta 2011. William Slater menestyi loistavasti sekä jalkapallokentillä että sen ulkopuolella. Slater voitti kolme mestaruutta ja FA Cupin. Kentän ulkopuolella hän oli liikuntajohtajana ensin Birminghamin ja myöhemmin Liverpoolin yliopistossa. Brittiläisen imperiumin ritarikunnan jäseneksi, OBE, hänet nimettiin vuonna 1982 ja CBE seurasi vuonna 1998.

Luxemburgin hyökkäyksessä puolestaan hääräsi mies nimeltä Victor Nurenberg, yksi pienen suurherttuakunnan kaikkien aikojen pelaajista. Nurenberg syttyi loistoonsa heti olympialaisten jälkeen Ranskassa, jossa hän voitti kolme mestaruutta, kaksi Ranskan Cup -mestaruutta ja paukutti 114 maalia. Uransa jälkeen hän työskenteli ravintola-alalla, kunnes perusti oman menestysravintolansa. Nurenberg menehtyi 22. huhtikuuta 2010.

Luxemburgin valmentajan itävaltalaisen Adolf Patekin tähti syttyi myös kisojen jälkeen. Patek pääsi valmentamaan Saksaan, jossa hän voitti kahdesti DFB-Pokalin. Seurat, jotka saivat nauttia Patekin palveluista Saksassa olivat Karlsruher SC, Eintracht Frankfurt ja Bayern München. Patek kuoli 1982.

Viimeinen Kisapuiston ottelu oli jo varsinaista olympiaturnausta. Se käytiin Turkin ja Alankomaiden Antillien välillä 21. heinäkuuta. Ottelu houkutteli Kisapuistoon 3696 katsojaa. Turkki jatkoi toiselle kierrokselle 2-1 -voitollaan. Turkin maaleista vastasivat Muzaffer Tokac ja Tekin Bilge. Alankomaiden Antillien maalin iski Juan Briezen. Briezenin maali on myös alankomaidenantillilaisten ainoaksi jäänyt maali olympiatasolla.

Turkin puolustuslinjassa luutineesta Basri Dirimlilistä tuli Fenerbahçen pitkäaikainen apuvalmentaja, joka toimi seurassa vielä 1980-luvulla. Dirimlili kuoli vuonna 1997. Dirimlilin lisäksi Rıdvan Bolatlı ja Mustafa Ertan olivat mukana sekä Helsingissä että kahden vuoden kuluttua MM-kisoissa.

Alankomaiden Antillien maalivahti Ergilio Hato sai olympialaisten jälkeen tarjouksia aikansa suurseuroilta ympäri Eurooppaa. Yhtä monta kertaa Hato kieltäytyi kuin tarjouksia tuli. Hän halusi ilmailualalle, perusti perheen ja pelasi pienessä kasvattajaseurassaan koko komean uransa. Ergilio Haton mukaan on nimetty niin Willemstadin stadion kuin kansainvälinen lentokenttäkin. Hato menehtyi joulukuussa 2003.

Lahden otteluiden erotuomarit menestyivät myöhemmällä urallaan. Italialainen Vincenzo Orlandini toimi rajamiehenä vuoden 1954 MM-finaalissa. Hän oli yksi 1950-luvun huippuerotuomareista. Orlandini kuitenkin menehtyi nuorena 1961. Tanskalainen Karl Jørgensen tuomitsi huippuvuosinaan myös joitakin Suomen maajoukkueen pelejä. Avausottelun tuominnut hollantilainen Karel van der Meer menehtyi 1978.

Suomalaiset rajamiehet Orjo Pättiniemi ja Johan Alho saivat arvokasta kokemusta kansainvälisistä otteluista. Johan Alho kärsi hieman urallaan siitä, että oli osallistunut työläisolympialaisiin 1930-luvulla. Molemmat osallistuivat kuitenkin erotuomaritoiminnan kehittämiseen Suomessa.

Suurin osa Kisapuistossa käyneistä ihmisistä sai elämälleen onnellisen jatkon. Yksi Lahdessa käynyt pelaaja, puolalainen Władysław Gędłek, jota pidettiin aikoinaan erittäin lahjakkaana jalkapalloilijana, teki itsemurhan alle kaksi vuotta olympialaisista.

Tarinoita Kisapuistoon liittyy yhtä monta kuin Kisapuistossa on ollut kävijöitä. Tämä oli pieni pintaraapaisu oman aikansa tähdistä, ja heidän sen jälkeisestä elämästään. Moni sankareista on jo poissa, mutta joka päivä tuo kenttä antaa jonkun olla vähintään pienen hetken pelin sankari.